Lisäys tutkimukseen vuosien 1917-18 tapahtumista Kempeleessä
Kesällä vuoden 1918 sodan jälkeen Suomen hallitus asetti myynti- ja hukkaamiskiellon alaiseksi niiden työväenyhdistysten huoneistot ja muun omaisuuden, jotka olivat osallistuneet vuoden 1918 sotaan tai ”joihin kapinaliike oli ulottunut”. Myynti- ja hukkaamiskielto tarkoitti käytännössä omaisuuden takavarikointia. Kempeleessä työväentalo oli suljettu jo helmikuun alussa 1918.
Kempeleen työväenyhdistyksen esimies ja työväentalon vahtimestari Aappo Saukkonen anoi 18.11.1918 maaherralta yksityishenkilönä Kempeleen työväenyhdistyksen omaisuuden palauttamista yhdistyksen hallintaan. Hän toisti anomuksen 13.1.1919 työväenyhdistyksen valtuuttamana. Sillä välin Limingan virkaa tekevä nimismies William Widell oli antanut asiassa selvityksensä. Maaherran pyynnöstä asiassa antoivat maaliskuussa 1919 omat lausuntonsa Kempeleen suojeluskunta ja työväentalon hoitajaksi määrätty henkilö. Asiakirjoihin liitettiin mm. joitakin otteita Kempeleen työväenyhdistyksen asiakirjoista, joiden alkuperäiset kappaleet ovat sittemmin kadonneet.
Asianomainen asiakirjavihko on Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkistossa (Diaarinumerolla 337/248 1918, lähetepäätös nro 30766, 8.4.1919), jota säilytetään Kansallisarkiston Oulun toimipaikassa. Löysin viitteen asiakirjavihkon olemassaolosta viime syksynä Limingan nimismiespiirin arkiston kirjetoisteista.
Asiakirjoissa käsitellään Kempeleen työväenyhdistyksen ja sen jäsenten toimintaa marraskuun 1917 suurlakon aikana ja vuoden 1918 ”kapinassa” ja sen valmisteluissa. Vt. nimismies Widell ei ollut paikkakunnalla tapahtumien aikana, joten hän perusti selvityksensä ennen muuta entiseltä nimismieheltä Sakari Lehtoselta ja entiseltä paikallispoliisilta Heikki Holmalta saamiinsa tietoihin. Holma oli myös Kempeleen suojeluskunnan lausunnon ensimmäinen allekirjoittaja suojeluskunnan aluepäällikön roolissa. Suojeluskunnan lausunnon kirjoitti kuitenkin vastikään paikkakunnalle muuttanut Lauri Miettinen (s. 1895), joka alkoi hoitaa Limingan nimismiehen tointa vuoden 1919 alusta lukien.
Siinä missä Widell ei ottanut suoraan kantaa Saukkosen anomukseen, suojeluskunta ilmaisi vastustavansa työväenyhdistyksen omaisuuden vapauttamista myynti- ja hukkaamiskiellosta, koska ”Kempeleen työväenyhdistyksen toiminta ei lainkaan eroa työväenyhdistysten kumouksellisesta toiminnasta yleensä”. Seuraavassa esitän muutamia Kempeleen vuosien 1917–1918 tapahtumiin liittyviä havaintoja, joita olen tehnyt löytyneiden asiakirjojen perusteella.
Marraskuun 1917 suurlakko
Aappo Saukkonen pyrki anomuksissaan luonnollisesti vähättelemään työväenyhdistyksen roolia marraskuun 1917 suurlakon aikaisessa toiminnassa. Jotkut olivat kyllä Saukkosen mukaan perustaneet silloin ”järjestystoimikunnan” turvaamaan työväestön toimintaa ja estämään keinottelua, mutta tuo järjestö oli lakkautettu lähes kaksi kuukautta ennen vuoden 1918 sodan syttymistä, eikä paikallisia viranomaisia ollut painostettu eroamaan. Päinvastoin työväenyhdistys oli pyrkinyt estämään anarkiaa ja viranomaisten erottamista.
Limingan vt. nimismies Widellin mukaan Kempeleen ”työväenyhdistyksen keskuuteen” oli perustettu suurlakon aikana punakaarti, joka harjoitteli työväentalolla ja myös julkisilla paikoilla. Kysymys paikallisten viranomaisten erottamisesta oli nostettu esiin, mutta muutamat maltillisemmat olivat saaneet aikaan sen, että kysymys oli käsitelty työväenneuvostossa ja esitetty viranomaisille vain ”jossakin muodossa”. Erityisiä ansioita anarkian estämisessä ei työväenyhdistyksellä Widellin mukaan ollut, vaan tilanne oli rauhoittunut suurlakon loppumisen johdosta.
Kempeleen suojeluskunnan mukaan punakaarti oli perustettu suurlakon aikana ylempää tulleesta määräyksestä ja harjoittelut sotilaallisesti paitsi seipäillä myös metsästysaseilla. Lausunnossa väitettiin, että punakaarti oli perustettu vastavoimaksi järjestystä ja laillista yhteiskuntaa suojelevalle liikkeelle, so. paikalliselle suojeluskunnalle, ja että se oli veljeillyt paikkakunnalle majoitettujen venäläisten sotilaiden kanssa. Lisäksi paikallisen työväenneuvoston kerrottiin antaneen poliisikonstaapeli Holmalle kirjelmän, jossa oli vaadittu kirjallista selvitystä suhtautumisesta silloiseen tilanteeseen.
Tutkimuksessani Kempeleläiset toisiaan vastaan (2018) olen liittänyt Kempeleen työväenkaartin perustamisen osaksi työväenliikkeen pyrkimystä varautua yleislakkoon syksyllä 1917 tietoisina suojeluskuntajärjestön aktivoitumisesta. Siinä mielessä voidaan sanoa, että Kempeleessäkin työväenyhdistys perusti kaartin ylempää tulleesta määräyksestä vastavoimaksi suojeluskuntajärjestölle. Sen sijaan on epätodennäköistä, että Kempeleen työväenyhdistyksellä oli tietoa paikallisen suojeluskunnan samoihin aikoihin tapahtuneesta perustamisesta. Kempeleen suojeluskunta oli perustettu salassa ja sen toiminta lamautui alkuunsa, koska pelättiin, että paikallinen venäläinen sotilasosasto oli saanut vihiä salaisesta toiminnasta – mikä tieto ei loppujen lopuksi pitänyt paikkansa.
Mitä tulee Kempeleen työväenkaartin veljeilyyn venäläisten sotilaiden kanssa, on otettava huomioon, että venäläisellä sotilasosastolla oli omat etunsa varjeltavanaan silloisessa tilanteessa, ennen muuta yhteyksien säilyminen emävaruskuntaan ja valvontatehtävä saksalaisten maihinnousun varalta. Kempeleen suojeluskunta oli jälkikäteen halukas tuomitsemaan ”inhottavan” veljeilyn, koska venäläisten läsnäolo esti suojeluskuntaa aloittamasta julkista toimintaa syksyllä 1917 ja koska maan vapauttaminen Venäjän miehitysvallasta oli edellisenä keväänä päättyneen sodan julkilausuttu syy. Ikään kuin Kempeleen työväenyhdistys olisi jo suurlakon aikana syyllistynyt maanpetokselliseen toimintaan.
Vuoden 1918 sota
Kirjoittamissaan anomuksissa Aappo Saukkonen kielsi, että Kempeleen työväenyhdistys oli ottanut osaa vuoden 1918 sotaan tai sen valmisteluihin, että Kempeleessä oli ollut sodan aikana punakaartia ja että ketään työväenyhdistyksen toimihenkilöä tai johtokunnan jäsentä oli syytetty sotaan osallistumisesta. Jälkimmäisessä anomuskirjeessään hän jopa kiisti yhdenkään työväenyhdistyksen jäsenen osallistuneen Oulun taisteluun.
Sen enempää Limingan vt. nimismies Widell kuin Kempeleen suojeluskuntakaan eivät tuoneet lausunnossaan esiin todisteita työväenyhdistyksen osallistumisesta sotaan tai sodan valmisteluihin, tai Kempeleen työväenkaartin toiminnan uudelleenkäynnistymisestä. Suojeluskunta pystyi osoittamaan, että ainakin kaksi työväenyhdistyksen jäsentä oli tuomittu kapinaan osallistumisesta ja että heistä toinen oli toiminut edellisenä vuonna yhdistyksen johtokunnassa. Muutoin suojeluskunta viittasi vain työväenyhdistyksen ”kuumeiseen toimintaan” tammikuun lopulla 1918 esittämättä siitä muita todisteita kuin pöytäkirjan otteen 27.1. pidetystä johtokunnan kokouksesta.
Ottaen huomioon viranomaisten ja suojeluskunnan kielteisen asenteen työväenjärjestöihin sodanjälkeisessä ilmapiirissä, on ilmeistä, ettei tapahtumien aikaisilla paikallisviranomaisilla eikä suojeluskunnan johdolla ollut tietoja työväenyhdistyksen järjestyneestä kapinallisesta toiminnasta.
Työväenyhdistyksen vanhan arkiston kohtalo
Limingan vt. nimismies Widell kertoi selvityksessään, että joukko kempeleläisiä oli ottanut aseistautuneena osaa Oulun taisteluun 2.-3.2.1918 ja että heistä osa oli saanut tuomionsa. Hän ei ollut kuitenkaan kyennyt varmistamaan heidän jäsenyyttään Kempeleen työväenyhdistyksessä. Aappo Saukkonen väitti jälkimmäisessä anomuskirjelmässään, ettei jäsenluetteloa vuodelle 1918 ollut ehditty vielä laatia. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa hän kuitenkin myönsi hävittäneensä suurlakon aikaisen Kempeleen työväenkaartin jäsenkortit ja muita vaarallisia ”kirjoja ja papereita” vuoden 1918 sodan alussa. On ilmeistä, että uusista jäsenistä pidettiin jonkinlaista kirjaa, ja koska tuo kirjanpito ei ollut Widellin eikä Kempeleen suojeluskunnan käytettävissä talvella 1918–1919, on oletettavaa, että Saukkonen oli myös sen hävittänyt.
Olen tutkimuksessani olettanut Kempeleen työväenyhdistyksen arkiston tulleen hävitetyksi kokonaisuudessaan helmikuun alkupäivinä 1918. Tämä oli väärä oletus. Nimittäin Aappo Saukkonen toteaa toisessa anomuskirjelmässään Kempeleen suojeluskunnan ottaneen haltuunsa työväenyhdistyksen arkiston. Näin näyttää todella tapahtuneen, koska suojeluskunta kykeni, kuten edellä on mainittu, liittämään lausuntoonsa otteita työväenyhdistyksen asiakirjoista. Työväenyhdistyksen vanhan arkiston tuhoutuminen tapahtui luultavasti vasta yli viisi vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun Kempeleen työväentalo seuraavan kerran suljettiin.
Saukkosen anomuksen kohtalo
Maaherra ei ollut tyytyväinen nimismiehen selvitykseen vaan määräsi 8.4.1919 toimittamaan ensi tilassa tarkemman selvityksen, oliko Kempeleen työväenyhdistyksellä ollut kapinaa varten punakaarti johtokuntansa tieten ja suostumuksella ja oliko vuoden 1919 johtokunta, tai osa siitä, muodostanut johtokunnan kapinan aikana. Limingan uusi nimismies Lauri Miettinen palautti asiakirjavihkon lääninhallitukseen ja merkitsi diaariin asian lopulliseksi. Miettisen mahdollisesti tekemää uutta selvitystä ei asiakirjavihkosta löydy. Maaherranvirasto palasikin asiaan kolme vuotta myöhemmin, mutta sillä välin nimismies oli jälleen vaihtunut ja asia jäi silleen.
Saukkosen anomukset eivät näytä johtaneen Kempeleen työväenyhdistyksen omaisuuden palauttamiseen. Työväenyhdistysten omaisuuden myynti- ja hukkaamiskielto päättyi kuitenkin maanlaajuisesti jo 1.6.1919, kun kiellon mahdollistaneen määräaikaisen lain voimassaoloa ei jatkettu.
Anssi Lampela