Kempeleen työväenyhdistys kommunistivainon kohteena vuonna 1930, osa 2
Pula-aika ja lapuanliike
Itsenäisen Suomen rakentaminen vaati kunnilta menonlisäyksiä mm. kansanopetukseen sekä terveyden- ja köyhäinhoitoon. Myös pienen Kempeleen kunnan oli korotettava veroja. Samaan aikaan ns. torpparien vapautuksen seurauksena Kempeleeseen syntyi satojen asutus- ja pientilallisten joukko, joiden tueksi perustettiin osuuskassa. Moni heistä ei kyennyt suoriutumaan lainoistaan saati maksamaan verojaan. Kun veroja laskettiin 1920-luvun loppupuolella ja kunnan verorästit kasvoivat kasvamistaan, kunta velkaantui pahasti. Veroja oli pakko nostaa uudelleen, mikä tarkoitti lisärasitusta niille maanviljelijäperheille, joilla oli varaa maksaa.
Jää muistojen varjoon kulunut vuosi 1928, ja tämä nyt täyttynyt pöytäkirja! Olit surujen vuosi! Toit tuntuvan kadon Pohjolaan ja veit viljat, ainakin siemenen. Myös toit rahapulan, kaatui Sunilan hallitus ym.1
Vuoden 1928 kato ja seuraavana vuonna alkanut yleismaailmallinen lama ja pula-aika ajoivat vaikeuksiin työläisten ja pientilallisten ohella myös monet suurempien tilojen omistajat ja heidän jälkikasvunsa.2 Kempeleeseen perustettiin 20.11.1928 kunnallinen katotoimikunta, jossa oli jäseniä sekä oikeistosta että vasemmistosta. Seuraavana vuonna työttömyys lisääntyi.3
Vuoden 1929 lopulla äärioikeiston vaikutusvalta alkoi kasvaa ja maahan syntyi uusi poliittinen liike, lapuanliike, joka perusteli tarkoitustaan kommunistien toiminnan lopettamisella. Liike korosti isänmaallista luonnettaan. Kommunistit olivat isänmaan pettureita. Vapaussota oli jäänyt kesken ja siinä isänmaan puolesta kaatuneet oli petetty, koska valtaa oli jaettu ”punaisille”, jotka tahrasivat ”valkoisen Suomen”. Vuoden 1930 aikana liikkeen kannattajat keskeyttivät väkivalloin kommunistien tilaisuuksia, sulkivat työväentaloja, järjestivät kansalaiskokouksia ja muita mielenosoituksia pyrkien kaikin mahdollisin keinoin vaikuttamaan viranomaisten toimintaan ja poliitikkojen päätöksiin.
Valtiovalta taipui vähän kerrallaan lapuanliikkeen keskeisiin vaatimuksiin, vaikka tiedettiin hyvin, että kommunistit eivät muodostaneet välitöntä vaaraa. Etsivä keskuspoliisi oli saanut tiedustelutoiminnallaan ja pidätyksillään äärivasemmiston ahtaalle. Keväällä 1928 se paljasti kommunistien salaisen organisaation ja vangitsi suuren osan sen johtajista. Kommunistien maanalainen toiminta lamaantui, ja Skp:n johdossa syntyi riita toimintalinjauksista. Skp nostatti lakkoja, mielenosoituksia ja muuta joukkotoimintaa, mutta ne epäonnistuivat.
Lakeja muutettiin ja laillisuudesta tingittiin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen suojelemiseksi nousevaa fasismia vastaan. Ajateltiin, että rajoittamalla kommunistien julkista toimintaa, ehkäistäisiin levottomuuksia ja rauhoiteltaisiin ”lapualaisten” mieliä. Vuoden 1929 lopussa eduskunta hyväksyi yhdistyslain muuttamisen siten, että yhdistysten lakkauttamista helpotettiin ja lakkautetun yhdistyksen tilalle ei saanut perustaa uutta. Tarkoituksena oli kannustaa viranomaisia etsimään ja lakkauttamaan kommunistisia yhdistyksiä.4
Muiden muassa Oulun läänin maaherra E.Y. Pehkonen teki työtä käskettyä. Hän muun muassa määräsi 12.6. Kempeleen maatyöläisnuorten klubin ja Kempeleen työväen nuorisoklubi ry:n lakkautetuiksi kielletyn Sosialistisen nuorisoliiton toiminnan jatkajina. Niistä ensin mainittu oli tosin lopettanut toimintansa vuosia aiemmin eikä jälkimmäinenkään ollut toiminut kahteen vuoteen.5
Hallituksen määräyksestä viranomaiset ehkäisivät lapuanliikkeen kannattajien ja kommunistien välisiä kahnauksia kieltämällä yksi kerrallaan työväen yhteisesiintymiset. Niinpä Kempeleen nimismies esti maaherran käskystä vappukulkueiden ja muiden vapputapahtumien järjestämisen piirissään eli Tyrnävällä, Kempeleessä ja Oulunsalossa.6 Sama toimintalinja pysyi siitä pitäen. Limingassa tapahtui työväen vappujuhlissa maan ensimmäinen poliittinen kyyditys, kun liminkalaiset pakottivat juhlapuhujaksi saapuneet Pohjan Voiman toimittajan Toivo Sormusen autoon ja kyyditsivät hänet takaisin Ouluun.
Lapuanliikkeen eri puolilla maata harjoittama painostus, uhkailu ja väkivalta kyydityksineen huipentuivat kesäkuussa ja heinäkuun alussa.7 Kommunistilehdet vaadittiin lakkautettaviksi ja työväentalot suljettaviksi. Oulussa järjestettiin 16.6. maakuntamarssi, johon osallistui paljon väkeä lähiseuduilta, myös Kempeleestä, ja aina Kokkolasta ja Lapista saakka. Kaikkiaan marssijoita oli noin 3000.
Lääninhallituksella marssijat lähettivät lähetystön maaherraa tapaamaan. Maaherra Pehkonen oli joutunut edellisenä päivänä keskeyttämään lomansa ja palaamaan kiireesti Ouluun.8 Lääninhallituksesta oli jo ennen hänen paluutaan levitetty tietoa, että viranomaiset olivat ryhtyneet kansalaisliikkeen vaatimiin toiminpiteisiin kommunisteja vastaan. Hallitus oli näet 14.6. antanut Kuopion, Oulun ja Uudenmaan läänien maaherroille sähkösanomalla poikkeusvaltuudet estää kommunistilehtien julkaiseminen ja sulkea kirjapainot.9 Samana päivänä Oulun kaupungin poliisilaitos sulki Pohjan Voima -lehteä julkaisseen Oulun läänin Työväen Kirjateollisuusosakeyhtiön kirjapainon. Poliisilaitoksen saamassa lääninhallituksen määräyskirjeessä todettiin:
Koska lääninhallituksen saamien luotettavien tietojen mukaan mieliala yhteiskuntaa säilyttävän väestön keskuudessa Oulun kaupungissa ja etenkin maaseudulla tässä läänissä on sanomalehti Pohjan Voiman harjoittaman kommunistisen kiihoituksen johdosta äärimmilleen kiihoittunut kommunisteja vastaan ja kun lääninhallituksen mielestä on järjestyksen ja turvallisuuden takia aivan välttämätöntä estää kommunistisen kiihoituksen jatkuminen, kehoitetaan poliisilaitosta viipymättä estämään sanomalehti Pohjan Voiman ja muitten määräaikaisten julkaisujen painattaminen Pohjan Voiman kirjapainossa toistaiseksi kunnes järjestyshäiriöiden vaara on ohi tahi muuten toisin määrätään.10
Lapuanliikkeen lähetystöön kuului edustaja jokaisesta kunnasta. Heidän puolestansa lumijokinen Juho Kaakinen puhui maaherralle seuraavasti:
Me Pohjanmaan miehet olemme kokoontuneet tänne pannaksemme jyrkän sulun sille saastalle, joka vieraasta maasta tulleena on jo vuosia myrkyttänyt kansaamme ja loukannut sen pyhimpiä tunteita. Kun kuitenkin olemme havainneet, että se päämäärä, johon tämän kokoontumisemme ensi kädessä tähtäsi, on nyt Herra Maaherran toimesta toistaiseksi saavutettu, palaamme rauhallisina koteihinmme, siinä vakaassa luottamuksessa, että nyt asetettu sulku kestää aina, niin, ettei meidän tätä päämäärää varten uudelleen tarvitse tänne palata.11
Oulun talonpoikaismarssi sujuikin rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä, ja järjestyshäiriöt, joilla lääninhallitus perusteli Pohjan Voiman kirjapainon sulkemista, jäivät Oulussa ja sen lähiseudulla vähiin. Kirjapaino pysyi kuitenkin kiinni ja kommunistien toiminta lamaantui. Myöskään Kempeleen työväenyhdistyksen johtokunta ei kokoontunut kesäkuun alun kokouksen jälkeen.
Niin sanotun naulausliikkeen, lapuanliikkeen omavaltaisen toiminnan työväentalojen sulkemiseksi, pelättiin leviävän Etelä-Pohjanmaalta Oulun lääniin. Etsivän keskuspoliisin Oulun alaosaston päällikkö Eino Pallari soitti 18.6. pääosastoon ja pyysi painostamaan sisäministeriötä, jotta se antaisi maaherralle valtuudet kieltää kommunistien kaikki huvitilaisuudet, mikä olisi käytännössä tehnyt lopun kommunististen työväenyhdistysten toiminnasta.12 Pallari ilmeisesti näki jo silloin työväentalojen sulkemisen tehokkaimpana kommunistien toiminnan heikentämiskeinona.13
Toisaalta Pallari raportoi pääosastolle 30.6. kommunistien hiljaiselosta ja taloudellisesta ahdingosta sekä johtajien katoamisesta ”johon on luonnollisesti vaikuttanut tietoisuus pakkokyydityksistä” .14 Lapuan liikkeen kannattajat olivat järjestäneet alueella joitakin kyydityksiä kunnanrajalle kevään ja alkukesän aikana. Vakavin lainrikkomus tapahtui 2.7., jolloin Aappo Kokko, Aappo Ollila ja Antti Ranta kyydittiin Limingasta Venäjän rajalle. Skp:n piiriorganisaattori ja muut Oulun kommunistijohtajat poistuivat kaupungista, useimmat rajan yli Ruotsiin.15
Kempeleen työväenliikkeen johtajista tiedetään ainoastaan Kempeleen työväennäyttämön ja entisen työväenyhdistyksen puheenjohtajan Juho Vanhalan poistuneen paikkakunnalta. Kempeleen nimismiehen mukaan syynä oli pelko lapuanliikettä kohtaan.16 Toisaalta eritoten kommunistiksi leimatun henkilön oli vaikeata löytää työtä kotimaasta. Vanhala lähti Kanadaan, jonne Oulun läänistä oli sinä vuonna käynnissä jonkinlainen ryntäys – Kanadan-passia haki yli 300 henkeä.17
Helsingissä lapuanliikkeen oli määrä järjestää talonpoikaismarssi 7.7. Sen edellä Kallion hallitus kutsui eduskunnan koolle kesälomalta säätämään lapuanliikkeen vaatimat lait. Samalla Kallio jätti hallituksensa eroanomuksen. Eduskunnalle esitetty lakipaketti tunnetaan kommunistilakeina ja käsitti esitykset tasavallan suojelulaista sekä muutoksiksi painovapaus- ja rikoslakiin, valtiopäiväjärjestykseen, kunnallislakeihin sekä valtiolliseen ja kunnalliseen vaalilakiin. Säädöksillä mm. mahdollistettiin valtiopetoksellisina pidettyihin järjestöihin viimeisen kolmen vuoden kuluessa kuuluneiden henkilöiden vaalikelpoisuuden epääminen valtiollisissa ja kunnallisvaaleissa. Kun sosialidemokraatit äänestivät osan hallituksen esittämistä kommunistilaeista lepäämään, presidentti Relander määräsi eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäviksi. Uusi eduskunta hyväksyi kommunistilait 24.10.
Uudeksi pääministeriksi nousi 4.7. lapuanliikkeelle maalaisliittolaista Kalliota hyväksyttävämpi kansallisen kokoomuksen P.E. Svinhufvud. Svinhufvudin hallitus pyrki saamaan kansanliikkeen hallintaansa ja päätti ensimmäisessä kokouksessaan mm. kaikkien 23 sosialistikansanedustajan pidättämisestä. Hallitus tiedotti pidätyskäskyn 5.7. antaessaan käyneen ilmi, että sosialistisen työväen ja pienviljelijäin nimellä toiminut puolue ja sen vaaliliitot jatkoivat organisaatioina sitä toimintaa, jota vuonna 1923 hajoitettu ja korkeimman oikeuden päätöksellä vuonna 1925 lakkautettu Sosialistinen työväenpuolue oli maassa harjoittanut.18
Heinäkuun 7. päivänä Helsingin katuja pitkin marssi 12 000 lapuanliikkeen kannattajaa sotilaallisesti järjestäytyneenä suojeluskuntaorganisaation mukaan. Kempeleen suojeluskunta oli valinnut edustajikseen F.P. Matturin, Martti Holman, Vieno Tepon ja Oskari Heikkisen.19 Senaatintorilla marssijat otti vastaan korkein valtiovalta edustajinaan presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud ja kenraali Mannerheim. Se oli kuin toisinto valkoisen armeijan paraatista 16.5.1918: isänmaan petturit oli kukistettu ja luja hallitusvalta palautettu.20
Talonpoikaismarssin jälkeen kansanliikkeen vaatimukset työväentalojen sulkemiseksi saivat lisäpontta. Uusi hallitus katsoi parhaaksi siirtää työväentalojen ovien kiinninaulaamisen lailliselle esivallalle yleisen järjestyksen ylläpidon nimissä. Sisäasiainministeriö lähetti 9.7. maaherroille kiertokirjeen, jossa se oikeutti maaherran, ”milloin järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sitä vaatii”, väliaikaisesti sulkemaan kommunististen järjestöjen tai muiden elimien hallussa olevat työväentalot ja muut kokous- ja seurahuoneistot. Ennen toimenpiteeseen ryhtymistä maaherran oli hankittava Etsivän keskuspoliisin lausunto ja paikallisen poliisiviranomaisen selvitys kyseisen järjestön tai elimen kommunistisesta luonteesta.21
Maaherra Pehkonen ja Etsivän keskuspoliisin Oulun alaosaston päällikkö Eino Pallari kävivät 10.7. neuvottelun työväentalojen sulkemisesta. Sen tuloksena Pallari lähetti maaherralle vain neljä päivää myöhemmin 13-sivuisen luettelon Oulun alaosaston piirissä sijaitsevista työväentaloista ja lausunnon niiden kommunistisesta luonteesta. Kempeleen työväentalosta todettiin, että se oli täysin kommunistien yksinomaisessa käytössä ja talo oli tarjonnut toimitilan nuorisoklubille, urheiluseura Pyrinnölle ja kommunistisille ammattiosastoille. Vain kommunistiset seurat ja kommunistiset puhujat olivat saaneet siellä vierailla.22
Heinäkuun aikana Kempeleen nimismies Armid Sandberg (ent. Limingan nimismies) ennätti selvitystensä tuloksena esittämään maaherralle Salonpään työväenyhdistyksen ja Oulunsalon kirkonkylän työväenyhdistyksen sekä Tyrnävän voimistelu- ja urheiluseura Valppaan ja Tyrnävän työväennäyttämön talojen sulkemista kommunistisen yhdistyksen omaisuutena ja rikollisuuden pääpaikkana.23
Heinäkuun 17. päivänä maaherrat saivat sisäasiainministeriöltä määräyksen kieltää kaikki kommunistien kokoukset ja julkiset esiintymiset niin ulkona kuin sisätiloissa. Erillisellä määräyksellä myös kommunistien vaalitoiminta estettiin tulkitsemalla se maanpetokselliseksi kiihoitukseksi.24 Sen jälkeen poliisiviranomaisilla oli valtuudet estää kommunistien toiminta niin työväentaloissaan kuin muutenkin.
”Lapuan miehet” eivät tyytyneet maan hallituksen näihinkään toimenpiteisiin. He halusivat myös puhdistaa kunnalliset päätöksentekoelimet kommunisteista ja sellaisiksi katsotuista.
Kirjoittaja: Anssi Lampela
Tutkimuksen kolmas osa julkaistaan 1.5.2026.
1 Kunnankirjuri I.L. Lundmanin lisäys vuoden 1928 viimeisen kunnanvaltuuston kokouksen pöytäkirjaan. Kempeleen kunnanvaltuuston pöytäkirjat. Kempeleen kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen yhteisarkisto, Ca:7.
2 Mauno Hiltunen, Kempeleen historia (Oulu 1982), s. 202; ks. myös Kaleva 7.11.1929: Pulakauden vaikutukset vero- ja maksukykyyn.
3 Työttömyys: Kaiku 15.11.1929; katotoimikunta: Liitto 24.11.1928.
4 Tapio Huttula, Nauloilla laadittu laki. Työväentalojen sulkemiset 1929-1931 (Bibliotheca Historica 152), s. 62, 82-87. https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000551
5 Kempeleen nimismiehen kirje maaherralle 14.5.1930. Kempeleen nimismiespiirin arkisto, DIa1:2.
6 Kempeleen nimismiehen kirje maaherralle 2.5.1930. Kempeleen nimismiespiirin arkisto, DIa1:2.
7 Juha Siltala, Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Helsinki 1985), s. 92-93.
8 Oulun läänin maaherran sähkösanoma Sisäasiainministeriölle 15.6.1930 . Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, De:1.
9 Huttula, s. 118, vrt. Esa Ruuskanen, Viholliskuviin ja viranomaisiin vetoamalla vaiennetut työväentalot: Kuinka Pohjois-Savon lapuanliike sai nimismiehet ja maaherran sulkemaan 59 kommunistista työväentaloa Pohjois-Savossa vuosina 1930-1932 (Jyväskylä 2006), s. 101.
10 Maaherranviraston kirje Oulun poliisilaitokselle 14.6.1930, KD 1 os. 156/23 1930 nro 4327. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, Da:245.
11 Oulun läänin maaherran raportti Sisäasiainministeriölle 16.6.1930, KD 156/23 1930, nro 4444. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, Da:245.
12 Huttula, s. 123.
13 Ks. Etsivän keskuspoliisin Oulun osaston tilannekatsaus 31.7.1930. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, KD 1 os. 334/447 1930; Huttula, s. 146-147.
14 Etsivän keskuspoliisin Oulun osaston tilannekatsaus 30.6.1930. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, KD 1 os. 222/439 1930
15 Etsivän keskuspoliisin Oulun osaston tilannekatsaus 31.7.1930. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, KD 1 os. 334/447 1930.
16 Kempeleen nimismiehen kirje maaherralle 26.8.1930. Kempeleen nimismiespiirin arkisto, DIa1:2
17 Vanhala sai lääninkansliasta ulkomaanpassin Kanadaan 28.6.1930. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, BIIb:23.
18 Siltala, s. 116-117.
19 Kempeleen suojeluskunnan esikunnan kokouksen 4.7.1930 pöytäkirja. Kempeleen suojeluskunnan arkisto.
20 Ks. Siltala, s. 122.
21 Sisäasiainministeriön kirje maaherroille 9.7.1930, KD 177/25 1930, nro 4785. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto; Ks. Ruuskanen, s. 118-119.
22 Etsivän keskuspoliisin Oulun osaston kirje maaherralle 14.7.1930. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, KD 1 os. 244/441 1930
23 Kempeleen nimismiehen kirje maaherralle 17.7.1930; Kempeleen nimismiehen kirje maaherralle 31.7.1930. Kempeleen nimismiespiirin arkisto, Dia1:2.
24 Sisäasiainministeriön kirje maaherroille 17.7.1930, KD 183/26 1930, nro 4872; sama samalle 18.7.1930, nro 4926. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto; ks. Siltala, s. 149-150.