Erään hautakiven mysteeri
Kempeleen vanhan kirkon idänpuoleisen seinän vieressä, viiden mustan hautaristin vieressä seisoo merkillinen vanha graniittinen hautakivi. Se on korkeudeltaan 70-75 cm maantasolta mitaten ja leveydeltään n. 50 cm. Kirkon seinää vasten olevalle puolelle hautakiveen on kaiverrettu ortodoksinen risti. Toisella puolella lukee vuosiluku 1832 ja kyrillisin aakkosin teksti:
1832
конъ ж[и]
зиъ сот
нихь ло
рамоно[в]
Hakusulkeisiin merkitsemäni kirjaimet eivät näy kivessä. Suomeksi teksti kuuluu tulkintani mukaan: ”1832 hevoselämän sotnikki Poramonoff”. Sotnikki (kirjaimellisesti sadanpäämies) oli kasakoiden sotilasarvo ja vastasi kutakuinkin kapteenin arvoa. Hevoselämä saattaa viitata ratsuväkeen tai kuvata yleisemmin hevosten tärkeää asemaa kasakkasotilaan elämässä.
Kempeleen seurakunnan kuolleiden luettelon mukaan ”kapten och riddaren” Anton Aleksei Poramonoff kuoli 9.7.1832 halvaukseen 54-vuotiaana ja haudattiin kolme päivää myöhemmin. Kuka vainaja oli ja miksi hänet haudattiin Kempeleeseen?
Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle. Venäjän sotilasvaltaa Suomessa edusti siitä pitäen kasakkarykmentti, joka kantoi Viipurissa päämajaa pitävän komentajansa nimeä. Donin kasakoiden Fominin rykmentti palveli Suomessa 1828-1832. Keväällä 1832 se vaihdettiin Donin kasakoiden Karpoffin rykmenttiin.
Ouluun oli sijoitettu noin 20 miehen vahvuinen kasakkakomennuskunta. Kasakat osallistuivat Oulun kaupungissa ja sen läheisyydessä kulkuväylien, lääninrahaston, kruunun viljamakasiinin ja kruununvankilan vartiointiin ja muihin virka-aputehtäviin. He saivat muonansa kruunun viljamakasiinista ja ostivat heinän hevosilleen suoraan siviileiltä. Sairastuneet saivat tarvittaessa vuodepaikan lääninsairaalasta maksua vastaan.
Oulun suurpalon 1822 seurauksena Oulun kaupunki vapautettiin sotilasmajoituksesta, mistä syystä kasakat majoitettiin ympäröivien maalaiskylien taloihin Oulunsuuhun, Kiviniemeen, Kelloon, Oulunsaloon ja Kempeleeseen. Kempeleen Alakylän taloissa kasakoita asui ainakin vuosina 1823 ja 1826–1832. Viimeisenä kahtena vuotena kylään majoitettiin koko Oulun komennuskunta: sen päällikkö ja 20 sotilasta, luonnollisesti hevostensa kera.
Huhtikuussa 1832 Oulun läänin kuvernööri Stjernschantz sai kirjeen, jossa kapteeni Anton Aleksei Poramonoff ilmoitti saapuvansa 30.4. Ouluun kasakkakomennuskuntansa kanssa ja pyysi järjestämään majoituksen ja muonituksen. Oulun kaupungin asemesta heille järjestettiin edellä mainitusta syystä majoitus Kempeleestä. Kapteeni Poramonoff majoittui 1.5. Jaakko Harjapään taloon, nykyisen Sarkkirannan alueelle.
Oulun läänissä elettiin perättäisten katovuosien aikaa. Nälkä ajoi väkeä kiertämään talosta taloon ja pitäjästä toiseen. Kulkutaudit lähtivät liikkeelle. Kempeleeseen saapui kesällä 1832 punatautiepidemia, johon menehtyi 20-30 kempeleläistä. Sotilasmajoituksesta aiheutunut rasitus tuntui niissä oloissa tavallista raskaammalta, varsinkin kun korvaukset maksettiin jälkikäteen. Rasitus oli jaettu kymmenelle talonpojalle niin, että jokainen sai majoittaakseen kaksi sotilasta. Vastuuta jaettiin myös siten, että aiemman kasakkajoukon majoittaneet talonpojat oli sillä kertaa vapautettu rasituksesta.
Kapteeni Poramonoffin suhteista paikalliseen siviiliväestöön ei ole tietoa. Sen sijaan hän valitti kuvernöörille Kempeleeseen muista pitäjistä saapuneista naisista, jotka olivat ryhtyneet lähempään kanssakäymiseen hänen sotilaidensa kanssa. Poramonoff oli huolissaan mm. sukupuolitautien tarttumisesta.
Kesäkuun alussa Poramonoff kertoi kuvernöörille olevansa sairas ja estynyt saapumasta kaupunkiin linnaoikeuden istuntoon. Lääninvankilasta oli karannut vankeja, ja asiassa haluttiin kuulustella myös sinä päivänä vartiointiin osallistunutta kolmea kasakkaa. Ei tiedetä tarkemmin kasakkakapteenin sairauden luonnetta, mutta 16.6. hän oli sen verran tervehtynyt, että kykeni osallistumaan kyseisen oikeusjutun jatkokäsittelyyn.
Kolme viikkoa myöhemmin kasakkakomennuskunnan kirjuri Aleksei Vagin kanteli kuvernöörille, ettei kapteeni Poramonoff juopumustilansa takia kyennyt hoitamaan tehtäviään kuten allekirjoittamaan toimituskirjoja. Kantelu ei ehtinyt johtaa mihinkään, koska muutaman päivän kuluttua kuvernöörinviraston saavutti tieto Poramonoffin kuolemasta.
Tiedonannon mukaan kapteeni Poramonoff oli menehtynyt 10.7. klo 2 iltapäivällä. Kirjuri Vagin ja korpraali Kurnosoff pyysivät kuvernööriä huolehtimaan vainajan omaisuuden luetteloinnista ja säilyttämisestä sekä hautajaisista. Kuvernööri oli juuri silloin lomalla, mutta kuvernöörinvirasto antoi heti Limingan nimismiehelle käskyn perunkirjoituksen pitämisestä Poramonoffin kuoleman johdosta. Mitään tutkimuksia ei kuoleman johdosta määrätty tehtäväksi. Kasakkakapteenin asiakirjat ja osa omaisuudesta siirrettiin sinetöitynä Kempeleen pitäjänapulaisen J.N. Nyberghin haltuun.
Nimismies J.G. Ståhlberg ja lautamiehet Antti Juustila ja Aapo Ohukainen pitivät perunkirjoituksen 14.7. Harjapään tilalla. Läsnä olivat lääninkanslian tulkki Malmström sekä Kurnosoff ja Vagin, joka oli sillä välin valittu kasakkaosaston väliaikaiseksi päälliköksi. Hautajaiskuluihin omaisuudesta oli otettu syrjään 20 ruplaa. Näistä 20 ruplasta viisi ruplaa annettiin Kempeleen seurakunnalle. Oletettavasti loput 15 ruplaa käytettiin hautakiven valmistamiseen ja kuljetukseen.
Perunkirjoituksen jälkeen vainajan jäämistö jäi osaksi Nyberghin, osaksi Jaakko Harjapään haltuun, kunnes kuvernööri toisin määräisi. Kun kuvernöörinvirasto oli vahvistanut Vaginin valinnan väliaikaiseksi päälliköksi, hänelle luovutettiin komennuskunnan asiakirjat. Myöhemmin hänelle vielä maksettiin kuolinpesästä 285 ruplaa käteistä heinien hankkimista varten.
Elokuun lopulla aliluutnantti (khorundzhiy) Voronin oli saapunut Kempeleeseen ja ottanut kasakkaosaston komentoonsa Poramonoffin seuraajana. Kuvernöörin päätöksellä vainajan jäämistö luovutettiin hänelle 3.9.1832. Poramonoffin hevonen ja osa muusta omaisuudesta myytiin julkisessa huutokaupassa.
Lokakuun kuluessa kasakat jättivät Kempeleen lähteäkseen Vaasaan. Aliluutnantti Voronin oli lokakuun alussa ehtinyt pyytää kuvernööriltä lupaa siirtyä Oulunsaloon kulkutautitilanteen takia, mutta kuvernööri oli evännyt pyynnön sillä perusteella, että punatauti ahdisti yhtä lailla kaikkia muitakin Oulun lähikyliä.
Vuodesta 1833 lähtien kasakkakomennuskunta majoitettiin Oulun kaupunkiin. Kasakat palasivat Kempeleeseen vasta vuonna 1873, jolloin kuvernööri määräsi kuntaan kuusi kasakkaa hillitsemään rosvoilua ja levottomuutta. Tosin Krimin sodan ajoilta, talvelta 1854-1855, kerrotaan, että kasakat – jouduttuaan vetäytymään englantilaisten hyökkäyksen tieltä Oulun kaupungista maaseudulle – harjoittivat Kempeleenlahdella paikallisille vielä outoa pilkkikalastusta. Sille kempeleläiset kuulemma ensin naureskelivat mutta nähtyään kalasaaliin he ottivat, niin sanotusti, onkeensa.
Anssi Lampela
ASIAKIRJALÄHTEET
- Oulun lääninhallituksen kanslian arkisto: diaarit, kirjekonseptit ja saapuneet kirjeet
- Oulun lääninhallituksen konttorin arkisto: diaarit ja kirjekonseptit
- Kempeleen seurakunnan arkisto: kuolleiden luettelo ja kassatili
- Limingan nimismiespiirin arkisto: tilitykset ja perunkirjoitukset