1.5.2023
Kempeleen työväentalon vapautus vuoden 1918 sodan jälkeen

Kirjoittaja: Anssi Lampela

Vuoden 1918 sodan alussa tapahtuneissa Oulun taisteluissa sai surmansa 68 ihmistä. Oulun kaupungista tuli ”valkoinen” eikä taisteluja kaupungissa tai lähialueilla enää käyty. Kempeleen ja muiden Oulun läheisten maaseutupitäjien asukkaat säästyivät lähes kokonaan väkivaltaisuuksilta myös taistelujen tauottua. Oulun taisteluihin osallistuneita epäiltyjä punakaartilaisia ja muita epäilyksenalaisia tosin otettiin kiinni, kuulusteltiin ja heidän koteihinsa tehtiin tarkastuksia. Osa heistä joutui keväällä Oulun Raattin vankileirille kurjiin oloihin. Sodan jälkeen vankileiriltä hengissä selvinneet tuomittiin valtiorikostuomioistuimissa paikallisten suojeluskuntien antamien lausuntojen pohjalta enimmäkseen ehdollisiin tai ehdottomiin vankeusrangaistuksiin ja menettämään pitkäksi ajaksi kansalaisluottamuksensa.

Oulun työväentalolla 3.2.1918 vangittujen joukossa oli seitsemän kempeleläistä. Kempeleen työväen johtajista yksi pidätettiin neljä päivää myöhemmin. Hän oli suutariliikkeenharjoittaja Nestor Nykänen. Hänet oli valittu edellisen vuoden lopulla uudelleen johtokuntaan, mutta vangitsemisensa hetkellä hän toimi virallisesti torppariosaston sihteerinä. Nykäsen epäiltiin varoittaneen Oulun punakaartia ennen maaseudun miesten ja lääninhallitukseen linnoittautuneiden Oulun suojeluskuntalaisten epäonnistunutta hyökkäystä Oulun venäläistä varuskuntaa vastaan tammikuun lopulla. Valtiorikosoikeus tuomitsi Nykäsen kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, mistä tuomiosta hänet armahdettiin joulukuussa 1918.¹

Kempeleeseen marraskuussa 1917 punakaartia puuhanneita työväenyhdistyksen jäseniä ei vangittu. Sen sijaan maaliskuun 1918 asevelvollisuuskutsunnoissa kieltäytyneitä ja pakoilleita työväenyhdistyksen jäseniä pidätettiin ja lopulta huhtikuun lopulla pakotettiin liittymään valkoisten armeijaan. Pidätetyistä yksi, Kempeleen punakaartin perustajiin kuulunut torppari Juho Karvonen, määrättiin rangaistuskomppaniaan. Toukokuun loppupuolelta alkaen aseistakieltäytyjät saivat luvan palata kotiinsa. Kutsuntaa tai pidätyksen uhkaa onnistuneesti siihen saakka pakoilleita kempeleläisiä ei enää otettu kiinni.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun valkoisten sotajoukko oli saapunut ja miehittänyt Kempeleen rautatieaseman, Kempeleeseen perustettiin järjestysneuvosto, joka koostui kunnallislautakunnasta sekä suojeluskunnan ja poliisiviranomaisten edustajista. Ensi töikseen 7.2. järjestysneuvosto sulki työväentalon kunnan sinetillä ja kielsi kokousten järjestämisen. Sen toimeksiannosta jatkettiin suojeluskunnan kunnan alueella aloittamia epäiltyjen kapinallisten kiinniottoja, kuulusteluja, kotitarkastuksia ja takavarikointeja.

Niin kuin muuallakin Suomessa suojeluskuntajärjestö valvoi yhteistyössä paikallispoliisin kanssa järjestystä Kempeleessä sodan ajan ja jonkin aikaa myös sen jälkeen. Paikkakunnalla asunut Limingan nimismies Sakari Lehtonen kuului Kempeleen suojeluskunnan esikuntaan, ennen kuin hän siirtyi Oulun suojeluskuntapiirin palvelukseen maaliskuun lopulla. Lehtosen poistuttua virkavalta oli Kempeleessä loppuvuoden vakiintumattomalla pohjalla. Nimismiehen virka onnistuttiin täyttämään vasta vuoden 1919 alusta, ja sillä välin virkaa hoiti yksi piirin maalaispoliiseista. Kempeleen maalaispoliisina toimi 60-vuotias Heikki Holma, joka halusi luopua toimestaan. Se näytti onnistuvan heinäkuun alussa 1918, mutta hänen tilalleen valittu henkilö erosi muutaman viikon jälkeen, ja Holma nimettiin jatkamaan toistaiseksi. Lopulta 20.9. maaherra määräsi Frans Viljam Widellin Kempeleen poliisiksi ja samalla tekemään nimismiehen virkaa, kunnes uusi nimismies saataisiin nimitettyä.²

Sodan jälkeen maata johti monarkiaa kannattava Paasikiven hallitus. Valtionhoitajana toimi Svinhufvud, joka oli nuorsuomalaisena Paasikiven puoluetoveri. Eduskunta oli puhdistettu sosialidemokraateista. Poliisiviranomaiset ja suojeluskuntajärjestö asettivat rajat työväenliikkeen paikalliselle poliittiselle toiminnalle. Elokuun alussa annettu suojeluskunta-asetus vakiinnutti vähitellen suojeluskuntajärjestön yhdeksi tehtäväksi paikallisen järjestysviranomaisen avustamisen. Lokakuussa annettu hallituksen määräys täsmensi, että virka-avun saaminen paikalliselta suojeluskunnalta edellytti suojeluskuntapiirin päällikön lupaa.³

Työväenjärjestöjen omaisuuden takavarikointi

Voittajien keskuudessa oli eriäviä näkemyksiä työväenliikkeen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa ja ylipäätään parlamentaarisen demokratian toimivuudesta yhteiskunnallisen järjestyksen turvaajana, mutta samaa mieltä he olivat tarpeesta valvoa ja pitää kurissa työväkeä. Kempeleessä maataloustuottajien yhdistyksen kokouksessa 13.6.1918 keskusteltiin kesäkauden palkoista ja työajoista ja muisteltiin edellisen kesän maatalouslakkoa eli työretteloitä, ”joita eräät kiihottajat tälläkin paikkakunnalla saivat aikaan”. Kokous päätti, että mahdolliset lakot tukahdutetaan alkuunsa ja kiihottajat saatetaan lailliseen edesvastuuseen ja että työpäivän pituus on keskimäärin 11 tuntia.⁴ Itsekritiikki, siinä määrin kuin kokoukseen osallistuneet isännät näkivät siihen aihetta, kohdistui siis liialliseen pehmeyteen työväen vaatimusten edessä.

Voittajat myös katsoivat, että sananvapautta ja muita kansalaisvapauksia oli syytä rajoittaa vallitsevissa oloissa. Toukokuun 29. päivänä tynkäeduskunta sääti poikkeuslain yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, joka oikeutti hallituksen rajoittamaan paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta sekä omaisuuden suojaa ja henkilökohtaista vapautta. Tämän ns. sosialistilain säädettiin olevan voimassa 1.6.1919 asti. Sen nojalla hallitus antoi asetuksen, jonka mukaan sanomalehteä ei saanut julkaista ilman maaherran lupaa. Asetuksessa todettiin, että ”lupa annettakoon ainoastaan hyvämaineiselle Suomen kansalaiselle, jonka toiminnan voidaan katsoa antavan takeita siitä, ettei sanomalehden tahi aikakauskirjan kautta lainalaista yhteiskuntajärjestystä saateta vaaraan.”

Edellä mainittu Kempeleen maataloustuottajain kokous pidettiin työväentalolla, joka oli ollut takavarikoituna ja suljettuna. Hallitus oli jo 17.5. eli ennen mainitun poikkeuslain säätämistä asettanut myynti- ja hukkaamiskiellon alaiseksi niiden työväenjörjestöjen huoneistot ja muun omaisuuden, jotka olivat osallistuneet vuoden 1918 sotaan tai ”joihin kapinaliike oli ulottunut”. Työväenjärjestöjen omaisuus oli tulkittu valkoisten päämajassa sotasaaliiksi ja lukuisissa tapauksissa omaisuus oli tosiasiallisesti paikallisten suojeluskuntien hallinnassa. Takavarikointi yritettiin hallituksen määräyksellä ja lopulta poikkeuslain nojalla saada lailliselle kannalle ja siviiliviranomaisten hallintaan.⁵ Julkilausuttuna selityksenä esitettiin, että ilman myymis- ja hukkaamiskieltoa voisi käydä mahdottomaksi saada kapinallisilta korvauksia heidän tekemistään vahingoista.⁶

Sisäasiaintoimikunta antoi virallisen takavarikointitoimenpiteen maaherrojen tehtäväksi ja rajasi työväentalojen käytön yleishyödyllisiin kuten sotilaallisiin ja kunnallisiin tarkoituksiin. Heinäkuun puolivälissä Oulun läänin maaherra Matts von Nandelstadh käski paikallisviranomaisia takavarikoimaan työväenyhdistysten omaisuuksia kapinaliikepaikoilla.⁷ Limingan v.t. nimismies Paavo Leiviskä toimitti piirissään toimivien työväenyhdistysten omaisuuksien takavarikointipöytäkirjat maaherralle 13.8. saatesanoilla, että ”vaikka täällä kapinaa itse paikalla ei ole ollut, niin kumminkin olen takavarikon toimittanut, että jos katsotaan heidät syyllisiksi koko maata käsittävään kapinaan”.⁸ Sen määrittely, mihinkä työväenyhdistyksiin kapinaliike oli, tai ei ollut, ulottunut, oli ymmärrettävästi vaikeaa ilman tarkempia ohjeita.

Kempeleen työväentalon ja omaisuuden hoitajaksi nimitettiin lokakuussa tiilitehtaan työnjohtaja Matti Helander.⁹ Määrärahoja työväentalojen hoitamiseen ei tosin tullut ennen kuin vasta vuoden vaihteessa¹⁰, joten vähääkään suurempiin kiinteistönhoitotoimiin ei ollut edellytyksiä. Elettiin pula-aikaa, maailmalla oli yhä sota käynnissä ja espanjalaistauti jylläsi.

Aappo Saukkosen anomus

Toisaalta sen jälkeen kun takavarikointi oli tullut lailliselle pohjalle, tuli myös mahdolliseksi hakea toimenpiteen perumista, sikäli kuin lainmukaisen säännöksen perusteet myynti- ja hukkaamiskiellolle olisi mahdollista kiistää. Työväenyhdistyksen sisällä oli vain päästävä keskustelemaan ja sopimaan asiasta, ja se oli haaste sinänsä. Hallitus oli näet poikkeuslain nojalle antanut maaherroille määräyksen, että yleisiä kokouksia varten oli pyydettävä lupa maaherralta tai paikalliselta poliisiviranomaiselta ja että kapinaan jollain tapaa sekaantuneiden yhdistysten ja muiden yhtymien toimintavapaus riippui toistaiseksi maaherrojen harkinnasta.¹¹ Käytännössä viranomaiset edellyttivät työväen järjestöiltä lupaa paitsi yleisten, myös tavallisten järjestökokousten järjestämiseen, ja usein riippumatta siitä, miten järjestöt olivat suhtautuneet kapinaan.

Kempeleen työväenyhdistys sai v.t. nimismies Widelliltä luvan johtokunnan kokouksen pitämiseen 25.10. taloudellisen asian käsittelemistä varten. Kokous pidettiin Liisa Äijälän torpassa Kempeleen Koskelassa. Kokouksessa olivat läsnä työväenyhdistyksen esimies Aappo Saukkonen, sihteeri Jaakko Kerttula, Alfred Nykänen ja Heikki Vanhala sekä pöytäkirjajäljennöksen oikeaksi todistaneet Aarne Loukkola ja Nikolai Mikkola. Kokouksen aiheena oli pöytäkirjan mukaan Oulun työväen säästökassasta maksettavaksi langennut laina 3000 mk. Laina päätettiin uusia, koska sitä ei voitu ”nykyisen tilanteen vuoksi”, eli työväentalon ollessa suljettu, suorittaa.¹²

Nimismiehelle lähetetyssä pöytäkirjassa ei mainittu, että kokouksessa olisi keskusteltu mahdollisuuksista saada työväentalo vapaaksi takavarikosta. Koska työväentalon palauttaminen yhdistyksen hallintaan oli elintärkeää, asiasta epäilemättä keskusteltiin pöytäkirjan ulkopuolella ja muissa yhteyksissä.¹³ Nimittäin jo viikko maailmansodan päättymisen jälkeen (18.11.) Aappo Saukkonen teki maaherralle anomuksen Kempeleen työväenyhdistyksen omaisuudelle asetetun myynti- ja hukkaamiskiellon peruuttamiseksi ”Kempeleen työväestön painostamana”, niin kuin hän asian ilmoitti.¹⁴ Saukkonen vaikutti jättäneen anomuksen omissa nimissään mutta samalla ikään kuin työväen valtuuttamana.

Saukkosen anomuksen johdosta maaherra kehotti 20.11. Limingan nimismiestä ilmoittamaan kahden viikon kuluessa, olivatko Kempeleen työväenyhdistyksen jäsenet sekaantuneet kapinaan tai sen valmisteluun, tai oliko kapinaliikkeen muutoin katsottava ulottuneen paikkakunnalle sekä selvittämään työväenyhdistyksen yhteydet punakaartiin.¹⁷ Widell ryhtyi selvittämään asiaa haastattelemalla mm. edeltäjiään, nimismies Sakari Lehtosta ja poliisikonstaapeli Heikki Holmaa. Joulukuun 1. päivänä jättämässä selvityksessään hän kertoi, että Kempeleessä oli toiminut punakaarti suurlakon aikana, joskaan ei kapinan aikana, jolloin kuitenkin jotkut Kempeleen työväenyhdistyksen toiminnassa mukana olleet henkilöt olivat osallistuneet aseelliseen toimintaan Oulun punakaartissa ja yksi yhdistyksen toimihenkilönä toiminut (Nykänen) oli tuomittu avunannosta valtiopetokseen.

Maaherra Matts von Nandelstadh ja punaiset

Widellin ripeydestä huolimatta Saukkosen anomuasia jäi makaamaan yli kolmeksi kuukaudeksi maaherranvirastoon. Maaherralla ei itse asiassa ollut toimivaltaa päättää asiasta, koska myynti- ja hukkaamiskielto perustui hallituksen määräykseen eikä se ollut siirtänyt päätösvaltaa asiassa maaherroille. Anomukset myymis- ja hukkaamiskiellon peruuttamisesta olisi oikeastaan pitänyt toimittaa suoraan senaattiin. Näyttää siltä, että maaherra v. Nandelstadh jäi odottamaan hallituksen toimintaohjeita kaikissa vastaavissa anomusasioissa.

Työväenyhdistysten omaisuuden takavarikoiminen ehkäisi työväen järjestötoiminnan uudelleen käynnistämistä, mikä lienee myös ollut hallituksen tarkoitus. On myös syytä olettaa, että sotilas- ja aktivistitaustainen v. Nandelstadh kannatti hallituksen linjaa tässä suhteessa, vaikka työväentaloista huolehtiminen oli jo siihen mennessä osoittautunut haasteelliseksi, kun määrärahoja tehtävään ei hallitukselta kuulunut.¹⁸ Hän oli maaherraksi keväällä 1917 Ouluun tultuaan joutunut ensinnäkin seuraamaan, kuinka Oulun työväenneuvosto oli huolehtinut kaupungin järjestyksenvalvonnasta ja monista muistakin asioista, sitten marraskuun suurlakon aikana pakenemaan virkapaikaltaan ja vielä takaisin tammikuussa palattuaan linnoittautumaan lääninhallituksen rakennukseen. Kaiken kukkuraksi hän epäonnistui yrityksessään riisua kaupungin venäläinen varuskunta aseista, minkä jälkeen hän ei voinut enää muuta kuin lähettää hätäsanoman Mannerheimille. Se puolestaan oli johtanut verilöylyyn, kun Oulun punakaarti ei suostunut antautumaan taistelutta.

Valtionhoitaja Svinhufvud armahti ennen lähtöään kaikki punavangit, jotka valtiorikosoikeudet olivat tuominneet enintään kuuden vuoden ehdottomaan vapausrangaistukseen. Maaherra v. Nandelstadh oli ilmaissut jo aiemmin syksyllä huolensa ehdolliseen vapauteen päästettyjen ja armahdettujen valtiorikosvankien kostonhalusta.²⁰ Venäjälle paenneet punaiset olivat perustaneet elokuun lopulla Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen ja alkoivat puhua maailmanvallankumouksesta, jonka nopeaan tuloon loivat uskoa keisarikuntien romahtaminen ja työväestön liikehdintä Euroopassa. Tukholmaan ja Pohjois-Ruotsiin asettuneet punaiset loivat puolestaan syksyllä salaisia yhteyksiä
kotimaahansa Luulajan ja Haaparannan kautta. Talvella pieni piiri Ruotsin punapakolaisia laati sotilaallista suunnitelmaa vallan kaappaamiseksi Suomessa Pohjois-Suomen kautta, jossa työväenliikkeen kannatus oli vahvaa.²¹

Nimenomaan punaisten toiminnasta Ruotsin vastaisella rajalla ja Perämeren rannikkokaupungeissa Oulun läänin maaherra sai syksyn mittaan alati tarkentuvia tietoja. Tiedustelutoiminnasta maassa siihen aikaan vastannut Yleisesikunnan III osasto varoitti 14.12., että punaisten toiminta oli saavuttanut Oulun läänissä ”levottomuutta herättävän laajuuden”. Punaiset olivat asettaneet rajakaupunkeihin ja niiden läheisyyteen asiamiesverkoston, jonka tehtävänä oli yhteydenpito rajan yli ja samalla kiihotustoiminnan harjoittaminen.²² Jo lokakuun lopulla v. Nandelstadh oli ilmoittanut salaisesti lääninsä poliisiviranomaisille läänissä olevan liikkeellä salaisia voimia, jotka yllyttivät työväestöä, ja käski ilmoittaa, jos he huomaavat hankkeita yleistä järjestystä tai valtiovaltaa vastaan.²³ Kiihotuksen ja muun yhteiskunnan vastaisen toiminnan epäiltiin siirtyneen suljetuista työväentaloista kahviloihin, joita maaherra kehotti poliisiviranomaisten pitämään silmällä.²⁴

Uusi Ingmanin hallitus, jota johti Kokoomus, ei tietenkään ummistanut silmiään maan turvallisuutta ja maailman oikeusjärjestystä uhkaaville kumouksellisille voimille. Muuttunut maailmanpoliittinen tilanne korosti oman maanpuolustuksen organisoinnin tärkeyttä ja kiirehti edellisen hallituksen valmisteleman asevelvollisuuslain säätämistä. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus edellytti maan sisäisen eheyden jälleenrakentamista ja säännönmukaisten olojen palauttamista. Näitä tavoitetta tukivat edellä mainittu Svinhufvudun armahduspäätös ja suunnitelma uusien eduskuntavaalien järjestämisestä helmi- tai maaliskuussa 1919.

Vaalivoitto

Hallitus myös antoi 10.12. ns. sosialistilain perusteella päätöksen kokoontumisvapauden rajoittamisesta. Päätöksen mukaan yleisistä kokouksista ja yhdistyksen jäsenilleen pitämistä kokouksista oli ilmoitettava paikkakunnan poliisiviranomaisille, joilla oli oikeus olla kokouksissa saapuvilla valvomassa, ettei niissä harjoiteta rikollista kiihotusta tai tehdä lainvastaisia päätöksiä. Kääntäen valtioneuvoston päätös tarkoitti sitä, että viranomaisilla ei enää ollut valtuuksia estää harkintansa mukaan sellaisten yleisten ja järjestökokousten pitämistä, joiden ajasta, paikasta ja ohjelmasta oli tehty kirjallinen ilmoitus.

Oulussa yleinen työväenkokous järjestettiin 16.12. työväentalossa, joka saatiin vuokrattua tarkoitusta varten talon silloisilta hallussa pitäjiltä. Kokous valitsi väliaikaisen Oulun läänin sosialidemokraattisen eteläisen vaalipiirin piiritoimikunnan ja kutsui koolle ylimääräisen piirikokouksen.²⁵ Viikkoa myöhemmin Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä julkaistiin väliaikaisen piiritoimikunnan kehotus alueen työväenyhdistyksille ja -järjestöille aloittaa jälleen toimintansa ─ ottaen huomioon hallituksen asettamat rajoitukset.²⁶

Joulun pyhien jälkeen järjestettiin Raittiusyhdistys Koiton talolla Helsingissä SDP:n ylimääräinen puoluekokous. Kaikkiaan 246 edustajan joukossa oli Kempeleestä Aappo Saukkonen.²⁷ Myös tämä kokous rohkaisi työväestöä järjestäytymään. Kokouksessa vaadittiin kansalaisoikeuksien palauttamista, yleistä armahdusta, hallitusmuodon uudistamista, uuden torpparivapautuslain säätämistä ja elintarvikeasioiden järjestämistä.

Kempeleen työväenyhdistys piti 12.1.1919 johtokunnan kokouksen Liisa Äijälän torpassa vanhalla kokoonpanolla ja Limingan piirin uuden nimismiehen Lauri Miettisen luvalla. Johtokunta päätti uudistaa työväenyhdistyksen nimissä anomuksen työväentalolle ja muulle omaisuudelle asetetun myynti- ja hukkaamiskiellon peruuttamisesta.²⁸ Saukkonen laati tämänkin anomuksen ja käytti tilaisuuden torjuakseen v.t. nimismiehen lausunnossa esitetyt väitteet, joista hän oli jotakin kautta saanut tarkan tiedon, ennen muuta koskien työväenyhdistyksen toimintaa marraskuun 1917 suurlakon aikana ja yhdistyksen jäsenten osallistumista Oulun taisteluihin. Lisäksi Saukkonen vetosi työväentalon korjaamistarpeeseen ja lähestyviin vaaleihin.²⁹ Alkukeväällä odottivat eduskuntavaalit, mutta jo 27.1. Kempeleessä oli määrä järjestää itsenäisyyden ajan ensimmäiset kunnallisvaalit.

Johtokunnan kokous järjestettiin samana päivänä kuin Oulussa kokoontunut Oulun läänin sosialidemokraattisen eteläisen vaalipiirin piirikokous. Saukkonen valittiin piirineuvostoon, jossa hän oli toiminut jo ennen sotaa. Kokous rohkaisi niitä työväenjärjestöjä aloittamaan toimintansa, jotka eivät niin olleet vielä tehneet, ja hakemaan järjestöjen omaisuutta takaisin niiden hallintaan. Lisäksi kokous aloitti valmistelut kevään eduskuntavaaleja varten. Kempeleläinen torppari Jafet Hentilä asetettiin yhdeksi ehdokkaaksi vaalipiirin vaalilistalle ja Kempeleestä tuli Kempeleen-Limingan-Oulunsalon valitsijayhdistyksen kotipaikka.³⁰

Kempeleen työväenyhdistys teki kotipaikkakunnallaan ahkeraa vaalityötä. Koska sanomalehtiä tai painokonetta ei ollut käytössä, panostettiin kodeissa kiertäviin vaalityöntekijöihin, kotiagitaattoreihin.³¹ Kempeleessä tammikuun lopulla järjestetyissä kunnallisvaaleissa sosialistit saivat kunnanvaltuuston 15 paikasta yhdeksän. Valtuustoon valittiin mm. työväenyhdistyksen puheenjohtaja Aappo Saukkonen, sisällissodan aikana asepalveluksesta kieltäytynyt ja rangaistuskomppaniaan määrätty Juho Karvonen sekä Pekka Väyrynen, joka oli johtanut Kempeleen punakaartia marraskuussa 1917. Viime mainittu valittiin valtuuston puheenjohtajaksi sen jälkeen, kun sosialistien äänillä ensiksi valittu maanviljelijä F.P. Matturi oli kieltäytynyt.³² Työväen edustajat pääsivät ensimmäistä kertaa käyttämään paikallista valtaa ja mukaan kaikkiin kunnallisiin luottamustehtäviin.

Vaalivoitto oli omiaan nostamaan Kempeleen työväenliikkeen itsetuntoa. Sota-aika ja valkoinen terrori eivät olleet koskettaneet Kempelettä ja muuta Pohjois-Suomea samalla tavalla kuin eteläistä Suomea. Järjestötoiminta oli elvytettävissä suurin piirtein entisten toimijoiden voimin. Toisaalta pidätykset, tuomiot, vankileirikokemukset sekä uutiset ja huhut muualla tapahtuneista kauheuksista vaikuttivat mielipiteisiin ja ilmapiiriin, samalla kun ne kehottivat myös varovaisuuteen. Mielipiteitä ei ollut edelleenkään mahdollista ilmaista julkisesti eikä yhteistä toimintaa voitu järjestää kokoontumistilan puuttuessa. Sota ja sen seuraukset näyttivät todistavan, että luokkataistelu oli todellisuutta. Katkeruus ja uhma etsivät purkautumistietä, kun taas aineellinen hätä loi turvattomuutta ja pakotti nöyryyteen. Aappo Saukkonen pyrki varovaisuuteen ja maltillisuuteen, mutta Kempeleen työväenliike ei ollut yksimielinen ja yhtenäinen joukko.³³

Voittajien keskuudessa voidaan Kempeleessä nähdä kaksijakoinen suhtautuminen työväenliikkeeseen kapinan jälkeen. Ne, jotka näkivät sovinnon mahdollisuuden, viestivät, ettei kapina ollut paikallista laatua vaan että paikallisen työväen radikalisoituminen johtui ulkopuolisesta kiihotuksesta ja hairahtumisesta anarkistisiin oppisuuntiin. Taisteluiden tauottua kateuden ja kostonhalun tulisi väistyä veljeyden ja yhteistyön edestä.³⁴ Toisella puolen ja erityisesti suojeluskunnan johdossa työväenyhdistys nähtiin paikallisena vastavoimana ja ainakin valtakunnallisesti uhkana siveelliselle ja yhteiskunnallisille järjestykselle. Paikallisen työväenyhdistyksen toiminnassa kapinan edellä ei haluttu nähdä eroa työväenyhdistysten kumoukselliselle ja maanpetokselliselle toiminnalle yleensä.³⁵ Oli oikein rangaista ja pilkata niitä, joiden nähtiin vaikuttaneen vahingollisesti paikallisen suojeluskunnan toimiin ja sen jäsenten kohtaloihin ja vieläpä ”veljeilleet ” todellisen vihollisen, venäläisten kanssa. Luottamusta ei uskottu voitavan rakentaa.

Voittajien suhtautumistavoille yhteistä oli usko oman asian oikeutukseen, käsitys aseisiin tarttumisen välttämättömyydestä vapauden saavuttamiseksi ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen pelastamiseksi. Sosialistien vaalivoitto kunnallisvaaleissa uhkasi sitä, mitä voitolla oli saavutettu. Kaiku-lehdessä kirjoitettiin Kempeleen kunnanvaltuuston kokouksesta katkeruudella: valtuuston puheenjohtajaksi oli nimitetty Kempeleen sosialisteista ”ansioitunein”, punakaartin päällikkö Pekka Väyrynen, ja kunnan toimielistä oli poistettu sosialisteille epämieluisia henkilöitä.³⁶ Suojeluskunnan näkökulmasta vaalitulos merkitsi myös kunnan ja suojeluskunnan välisen napanuoran katkeamista, vaikka silloinen paikallispäällikkö Heikki Holma oli valittu valtuustoon. Suojeluskunnan oli jatkossa tultava toimeen ilman kunnan taloudellista ja muuta tukea.

Kempeleen työväenyhdistyksen anomuksen käsittely

Sinä samana päivänä 14.1., jolloin Saukkonen jätti Kempeleen työväenyhdistyksen anomuksen lääninhallitukseen, Oulun läänin maaherra tiedotti lääninsä poliisiviranomaisille, että hallitus oli oikeuttanut hänet, hänelle tehdystä kirjallisesta hakemuksesta, peruuttamaan erilaisten työväenjärjestöjen omaisuutta koskevat myymis- ja hukkaamiskiellot silloin, kun on mahdollista valvoa yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi annettujen määräysten noudattamista. Työväenjärjestöjen tuli jättää anomuksensa paikalliselle nimismiehelle tai poliisilaitokselle, joka lähettäisi anomuksen edelleen maaherralle lausuntonsa kera.³⁷ Hallituksen päätöksen tarkoitus oli toisaalta korjata laiton tilanne, jossa työväenjärjestöjen omaisuus oli asetettu myymis- ja hukkaamiskieltoon, vaikka yhdistykset eivät voimassa olleen lain mukaan olleet rikoksentekijöitä ja siksi korvausvelvollisia jäsentensä rikollisesta toiminnasta aiheutuneista vahingoista, ja toisaalta samalla mahdollistaa myymis- ja hukkaamiskiellon pysyminen voimassa, jos yleisen järjestyksen turvaaminen sitä edellytti.³⁸

Maaherralle jäi tosiasiallisesti runsaasti harkintavaltaa päättää, millä perusteilla työväenjärjestön voitaisiin epäillä jättävän noudattamatta yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi annettuja määräyksiä. Tämä varaus on asiaa koskevassa, Oulun läänin maaherralle 13.1. saapuneessa sisäasiainministeriön kiertokirjeessä vahvasti alleviivattu.³⁹ Anomusten hylkäämisperusteita etsittiin tiheällä kammalla nimismieheltä ja usein lisäksi paikalliselta suojeluskunnalta pyydetyistä lausunnoista. Maaherrojen lausuntopyynnöt paikallisille suojeluskunnille osoittavat, että he näkivät suojeluskuntajärjestön vähintäänkin puolivirallisena organisaationa, jonka mielipiteellä oli painoarvoa yhteiskuntajärjestyksen turvaamiskysymyksissä.

Myymis- ja hukkaamiskiellon peruuttaminen ei koskenut omaisuutta, jota käytettiin yleishyödyllisessä tarkoituksessa tai jonka käytöstä oli tehty muu sopimus, eikä omaisuutta, jonka yksityistä omistajaa vastaan oli vireillä vahingonkorvauskanne tai joka oli jäänyt vaille hoitoa.⁴⁰ Nämä poikkeukset avasivat oven mielivaltaisuuksille. Suojeluskunnat, jotka eivät siihen mennessä olleet ottaneet takavarikoimiansa työväentaloja käyttöönsä tai sallineet niiden käyttöä johonkin muuhun yleishyödylliseksi katsottavaan tarkoitukseen, saattoivat niin tekemällä estää myynti- ja hukkaamiskiellon peruuttamisen.

Kempeleen työväentalon myynti- ja hukkaamiskiellon peruuttamisasiassa maaherra v. Nandelstadh pyysi 17.2. lausunnot Kempeleen suojeluskunnalta ja työväentalon hoitajalta. Kempeleen suojeluskunta esitti 6.3. päivätyssä lausunnossaan, ettei ole syytä vapauttaa Kempeleen työväentaloa myymis- ja
hukkaamiskiellosta, koska Kempeleen työväenyhdistyksellä oli ollut punakaarti ja ainakin kaksi sen jäsentä oli tuomittu valtiorikoksesta ja koska yhdistyksen toiminta ei eroa työväenyhdistysten kumouksellisesta toiminnasta yleensä. Kokonaisuudessaan lausunto oli sisältönsä puolesta enemmän vastine työväenyhdistyksen hakemuksessa väitettyihin asioihin kuin kuvaus työväenyhdistyksen sekaantumisesta kapinaan tai sen valmisteluun.⁴¹ Syystä tai toisesta Limingan nimismies Miettinen toimitti lausunnot perille vasta noin kuukausi niiden kirjoittamisen jälkeen. Syynä ei ainakaan voinut olla tietämättömyys suojeluskunnan lausunnon valmistumisesta, sillä Miettinen asui Kempeleessä ja oli nimitetty Kempeleen suojeluskunnan kasvatus- eli harjoituspäälliköksi kuuluen sen esikuntaan.

Maaherra v. Nandelstadh ratkaisi huhtikuun 1919 loppuun mennessä vajaat 40 työväentalojen myymis- ja hukkaamiskieltoasiaa. Kuuden työväenyhdistyksen talo vapautui.⁴² Yhteistä myönteisen päätöksen saaneille työväenjärjestöille oli pitkä etäisyys Oulusta ja syrjäinen sijainti. Niiden työväentalojen osalta, joita koskevien anomusten hylkääminen ei perustunut osaltaan talon käyttöön sotilas- tai muussa yleishyödyllisessä tarkoituksessa, maaherra selitti hylkäävää päätöstään sillä, että työväenyhdistyksellä oli ollut ”johtokuntansa tieten ja suostumuksella kapinaa varten perustettu punakaarti”, ja joko sillä, että johtokunta oli edelleen samojen henkilöiden käsissä, tai sillä, että joku istuvan johtokunnan jäsenistä tai yhdistyksen puolesta hakemuksen tehnyt henkilö oli tuomittu valtiorikoksellisesta toiminnasta. Useissa tapauksissa hylkääviin päätöksiin kuitenkin riitti se, että työväenyhdistys todettiin vastuulliseksi kapinanaikaisen johtokuntansa ja sen suostumuksella perustetun punakaartin kautta kapinan aiheuttamista omaisuusvahingoista ja ihmishenkien menetyksistä.⁴³ Sellaisissa tapauksissa harkinta ei periaatteessa mitenkään eronnut siitä harkinnasta, jonka pohjalta v. Nandelstadh oli tehnyt työväentalojen takavarikointipäätökset alun perinkin.

Kempeleen työväentalolle oli nimetty hoitaja (Helander), mutta suojeluskunnan tai hoitajan lausunnoista ei käynyt ilmi, että talo olisi ollut missään käytössä. Oulun läänin maaherran haasteena Kempeleen työväenyhdistyksen tapauksessa vaikuttaa olleen se, ettei Kempeleen suojeluskunnan lausunnosta eikä siihen liitetyistä asiakirjoista käynyt myöskään selville, oliko Kempeleessä toiminut punakaarti perustettu työväenyhdistyksen johtokunnan suostumuksella kapinaa varten ja oliko nykyisin istuvassa johtokunnassa sellaisia jäseniä, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan tai sen valmisteluun. Niinpä maaherra päätti pyytää nimismieheltä tarkemman selvityksen työväenyhdistyksen nykyisen johtokunnan jäsenten osallisuudesta kapinaan tai sen valmisteluun.

Vapautus ja toiminnan uudelleenkäynnistäminen

Sillä välin maan sisäpoliittinen tilanne oli muuttunut. Maaliskuun alussa pidetyissä itsenäisyyden ajan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Väinö Tannerin johtamat sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa ja Santeri Alkion maalaisliitto 42 paikkaa. Kaarlo Castrénin johtama edistyspuolueen, maalaisliiton ja RKP:n muodostama vähemmistöhallitus nimitettiin 17.4. ja sen oli haettava tukea politiikalleen sosialidemokraattien riveistä.

Uusi hallitus kehotti 29.4. antamassaan päätöksessä maaherroja peruuttamaan työväenjärjestöjen omaisuuden myymis- ja hukkaamiskiellot. Taustalla oli lähestyvä ns. sosialistilain raukeaminen kesäkuun alussa vuodeksi säädetyn voimassaoloaikansa jälkeen. Maaherra v. Nandelstadh sai 3.5. sisäasiainministeriöstä asiaa koskevan kirjeen. Sen mukaan hänen oli ryhdyttävä työväenjärjestöjen omaisuuden vapauttamistoimenpiteisiin myös niissä tapauksissa, joissa omaisuutta käytettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin tai omaisuudesta oli tehty muu sopimus.⁴⁴

Oulun läänin maaherra oli vielä muutama päivä ennen hallituksen päätöstä tehnyt kielteisiä päätöksiä työväenyhdistysten omaisuuden myymis- ja hukkaamiskiellon peruuttamisasioissa ja lähettänyt alaisilleen nimismiehille uusia selvityspyyntöjä. Toukokuun alussa lääninhallituksessa oli ratkaisematta useita työväenyhdistysten anomuksia. Näiden osalta maaherra päätti hallituksen päätökseen viitaten , etteivät ne anna aihetta enempiin toimenpiteisiin hänen puoleltaan. Kempeleen työväenyhdistyksen anomuksen johdosta maaherra jätti päätöksen tekemättä. Muodollisesti asia jäi siis vireille. Myöskään Limingan nimismies ei koskaan vastannut maaherran uuteen selvityspyyntöön, ainakaan kirjallisesti.⁴⁵

Pohjolan Sanomat haastatteli maaherra v. Nandelstadhia tämän pysähtyessä 5.5. Kemissä matkalla Rovaniemelle. Maaherra lupasi antaa alaisilleen hallintoviranomaisille ”näinä päivinä” määräyksen ilmoittaa työväenjärjestöjen omaisuuden hoitajille, että omaisuus on palautettava hallituksen päätöksen mukaisesti omistajilleen.⁴⁶ Maaherra ilmoittikin 8.5. lääninsä poliisiviranomaisille, että työväenjärjestöjen omaisuus ja saatavat on heti vapautettava myymis- ja hukkaamiskiellosta, ellei niitä käytetä yleishyödyllisiin tarkoitukseen tai niiden käytöstä ole tehty muita sopimuksia, joissa tapauksissa ne on vapautettava 1.6. mennessä.⁴⁷ Käytännössä kaikkien niiden Oulun läänissä sijaitsevien työväentalojen luovutus, joita ei ollut ennen huhtikuun loppua vapautettu myymis- ja hukkaamiskiellosta, viivästyi toukokuun viimeisiin päiviin.

Ei ole tiedossa, mihin toimenpiteisiin Limingan nimismies ryhtyi piirinsä työväentalojen luovuttamiseksi omistajilleen. Kempeleen työväenyhdistyksen puheenjohtaja Aappo Saukkonen ilmoitti 31.5. nimismiehelle kuukausikokouksen järjestämisestä Kempeleen työväentalolla seuraavana päivänä klo 12.⁴⁸ Kokous mitä ilmeisemmin pidettiin, koska lehdistössä ei ole uutisoitu ongelmista Kempeleen työväentalon avaamisessa, kuten parin muun Oulun läänin työväentalon kohdalla tapahtui.

Kempeleen työväenyhdistyksen ensimmäisessä kuukausikokouksessa 16 kuukauteen oli määrä valita huvitoimikunta ja järjestysmiehet ja päätää järjestyssäännön laatimisesta sekä keskustella ravintolasta, talon maalauksesta ja sähkövalon hankkimisesta talolle.⁴⁹ Tavoitteena oli tästä päätellen aloittaa iltamatoiminta mahdollisimman pian. Iltamat olivat olleet tärkein rahanlähde työväenyhdistyksen toiminnalle.

Työväenyhdistys aikoi järjestää iltamat työväentalolla kesäkuun 29. päivänä. Samana viikonloppuna Kempeleessä oli tarkoitus järjestää nuorisoseurojen laulu- ja soittojuhlat, joihin odotettiin jopa tuhatmäärin väkeä. Nimismies Lauri Miettinen, joka oli määrätty kesäkuun alusta alkaen hoitamaan väliaikaisesti kihlakunnan kruununvoudin virkaa ja joka asui edelleen Kempeleessä Ollilan talossa, kehotti juhlien alla Limingan virkaa tekevää nimismiestä ryhtymään kaikkiin laillisiin toimenpiteisiin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseki laulu- ja soittojuhlien aikana ja ehdotti, ettei muita huvi- ja juhlatapahtumia anneta samoina päivinä järjestää.⁵⁰ Kun työväenyhdistys ilmoitti vt. nimismiehelle iltamasuunnitelmastaan, tämä kielsi järjestämästä iltamaa vedoten kruununvoudilta saamaansa kirjalliseen määräykseen.⁵¹

Työväenyhdistys vastasi kirjoittamalla oululaiseen sosialidemokraattien äänenkannattajaan Pohjan Kansaan, joka oli saanut toukokuussa luvan ilmestyä. Nimimerkillä ”Sosialisti” julkaistussa kirjoituksessa syytettiin virkamiehiä mielivallan käytöstä työväestöä vastaan. Epäiltiin, oliko kruununvoudilla oikeutta kieltää iltaman järjestämistä, vai oliko kyse vain halusta saada työväkikin mukaan porvariston juhliin. Erään ”kiihkomonarkistisen manttaalipösön” väitettiin yrittäneen aiemmin vaikuttaa viranomaisiin, jotta nämä estäisivät työväen iltaman.⁵² Ilmeisesti kirjoittaja viittaa Ollilan talon omistajaan eli Miettisen vuokraisäntään Pekka Mankilaan, joka oli tunnettu nuorsuomalainen.

Seuraavassa kuukausikokouksessa 6.7. työvöenyhdistys valitsi Pohjan Kansan kirjeenvaihtajaksi puheenjohtajansa Aappo Saukkosen. Jäsenkirjat pantiin jakoon. Kokouksen jälkeen yhdistys osallistui punalipuin perustajajäsenensä Esa Broströmin hautajaisiin. Saukkonen ja piirisihteeri Kauko Sevander pitivät muistopuheet. Haudalla laulettiin työväenlaulut Työväenmarssi ja Lippu puhdas punainen.⁵³

Elokuun kuukausikokouksessa työväenyhdistys otti pesäeroa suojeluskuntajärjestöön päättämällä, ettei yhdistys ota jäsenikseen henkilöitä, jotka kuuluvat aseellisiin järjestöihin. Vastaavia päätöksiä tehtiin myös muissa piirin työväenyhdistyksissä. Tavaksi tuli, että suojeluskuntaan liittyneeltä työväenyhdistyksen jäseneltä tai jäseneksi pyrkivältä vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Kokous päätti myös riistää kunniajäsenyyden niiltä, jotka toiminnallaan asettuvat yhdistyksen sääntöjä ja periaatteita vastaan.⁵⁴

Lähteet:

^{1 Kempeleen tapahtumista vuoden 1918 sotaa liittyen ks. Anssi Lampela, Kempeleläiset toisiaan vastaan (Lahti 2018).
2 Limingan nimismiespiirin arkisto, Kirjetoisteet.
3 Maaherran kirje nro 30810, 22.10.1918; Sisäasiaintoimituskunnan kirje Oulun läänin maaherralle 18.10.1918. Oulun lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (OLKA).
4 Kempeleen maataloustuottajain yhdistyksen yleisen kokouksen 13.6.1918 pöytäkirja. Kesän 1917 maatalouslakosta Kempeleessä, ks. Lampela, Kempeleläiset toisiaan vastaan, s. 15-20.
5 Ks. Sisäasiaintoimituskunnan kirjeet Oulun läänin maaherralle 11.6.1918 ja kaikille maaherroille 19.8.1918. OLKA.
6 Ks. esim. Uusimaa 3.7.1918.
7 Maaherran kirje nro 30360, 18.7.1918. OLKA. Sisäasiaintoimituskunnan asiaa koskeva kirjelmä saapui maaherranvirastoon vasta 1.7.
8 Limingan nimismiehen kirje nro 397, 13.8.1918. Limingan nimismiespiirin arkisto.
9 Limingan nimismiehen kirje nro 483, 5.10.1918. Limingan nimismiespiirin arkisto. Maaherran kirje nro 30702, 8.10.1918. OLKA.
10 Ks. Maaherran kirje nro 31301, 30.12.1918. OLKA.
11 Suomen Sosialidemokraatti 6.12.1918.
12 Limingan nimismiespiirin arkisto, EIIId:2.
13 On mahdollista, että kokous haluttiin koolla myös siitä syystä, että Kempeleen kuntakokous oli syyskuussa päättänyt järjestää kunnassa kunnallisvaltuuston vaalit jo joulukuun alkupuolella; vaaleja lykättiin sittemmin tammikuuhun. Kempeleen kuntakokouksen pöytäkirjat 9.9.1918 ja 5.11.1918.}

^{14 OLKA SD 337/248 1918. Kempeleen työväki oli hakemuksensa kanssa varhain liikkeellä, vaikka myös usealla muulla Pohjois- Suomen paikkakunnilla hakemus ehdittiin lähettää jo vuoden 1918 puolella, ks. OLKA SD 338/249 1918 (Nivalan työväenyhdistys); SD 362/251 1918 (Kemin Karjalahden työväenyhdistys); SD 372/253 1918 (Kemin Karihaaran työväenyhdistys); SD 374/253 1918 (Sievin työväenyhdistys); SD 379/254 1918 (Muhoksen työväenyhdistys); SD 380/254 1918
(Limingan työväenyhdistys); SD 386-387/254 1918 (Pyhäjoen Pohjan kylän ja Yppärin kylän työväenyhdistykset); SD 402/256 1918 (Kemijärven työväenyhdistys). Osa työväenyhdistyksistä osoitti hakemuksensa suoraan senaattiin eli valtioneuvostoon, jolle ratkaisuvalta asiassa kuului, ennen kuin se tammikuun alussa 1919 delegoitiin maaherroille.
15 Suomen Sosialidemokraatti 5.12.1918, jonka uutisessa Saukkoseen viitataan virheellisesti nimellä ”A. Laukkanen”.
16 Sama. Ensimmäinen sodan jälkeinen yleinen työväenkokous järjestettiin Helsingissä 5.11.
17 OLKA SD 337/248 1918.
18 Maaherran kirje sisäasiainministeriöille 12.10.1918 nro 31131. OLKA.
19 V. Nandelstadh käytti tätä halventavaa nimitystä joissakin virkakirjeissään, ks. OLKA 114 Erit.virk./1918, Maaherran lähetepäätös nro 4429; Maaherran kirje nro 14015, 25.10.1918. OLKA.
20 Maaherran kirje nro 30943, 9.11.1918; vrt. Maaherran kirje nro 4642, 25.10.1918. OLKA. Armahduspäätöksen jälkeen Sisäasiaintoimituskunta käski maaherroja väsymättä valvomaan vapauteen päästettyjä valtiorikollisille. Sisäasiaintoimituskunnan kiertokirje maaherroille 4.11.1918. OLKA.
21 Ks. Tauno Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923 (Tampere 1996), s. 110–113.
22 OLKA KD 4. os. 97/421 1918.
23 Maaherran kirje nro 4642, 25.10.1918. OLKA.
24 Maaherran kirje nro 5321, 10.12.1918. OLKA.
25 Suomen Sosialidemokraatti 19.12.1918.
26 Suomen Sosialidemokraatti 23.12.1918.
27 Pöytäkirja EK:n Oulun alaosaston kuulustelusta 18.–20.1.1923. Turun hovioikeuden arkisto.
28 OLKA SD 337/248 1918; kokouslupa-anomus: Limingan nimismiespiirin arkisto, EIa1:36.
29 OLKA SD 337/248 1918 (suojeluskunnan lausunto 6.3.1919 maaherralle).
30 Suomen Sosialidemokraatti 22.1.1919.
31 Aappo Saukkonen, Kempeleen työväenyhdistyksen historiasta (julkaisematon käsikirjoitus). Erkki Elias Kerttulan arkisto.
32 Kempeleen kunnan kunnallisvaalien keskuslautakunnan kokouksen 29.1.1919 pöytäkirja; Kempeleen kunnanvaltuuston kokousten 11.2.1919 ja 21.1.1919 pöytäkirjat.
33 Erimielisyyden osoittaa sosialistien äänten jakautuminen äänestettäessä kunnanvaltuuston puheenjohtajasta useimpien äänestäessä porvarillista F.P. Matturia. Yhteisestä sosialistisesta ehdokkaasta päästiin sopuun vasta toisessa kunnanvaltuuston kokouksessa.
34 Ks. H.E. Saukkonen, Kertomus kempeleestä tapahtumista vapaussodan aikana ja sitä ennen (8.12.1918). Vapaussodan historian komitean arkisto C III 3 (Kempele, kansio 5, vihko 1, s. 7-29 = F121/2 mikrofilmi).
35 OLKA SD 337/248 1918
36 Kaiku 25.2.1919.
37 Maaherran kirje nro 30094, 14.1.1919; Sisäasiainministeriön kiertokirje maaherroille 8.1.1919. OLKA.
38 Sisäasiainministeri Tulenheimon haastattelu, Kaiku 20.2.1919.
39 Sisäasiainministeriön kiertokirje maaherroille 8.1.1919. OLKA.
40 Maaherran kirje nro 30094, 14.1.1919; Sisäasiainministeriön kiertokirje maaherroille 8.1.1919. OLKA.
41 OLKA SD 337/248 1918.
42 Kirje- ja päätöstoisteet 1919. OLKA. Kyseiset talot kuuluivat Pyhäjoen Yppärin kylän, Sotkamon, Alavieskan, Sievin, Taivalkosken ja Paltamon Mieslahden työväenyhdistyksille.
43 Kirje- ja päätöstoisteet 1919. OLKA.
44 Maaherran kirje nro 30983 poliisiviranomaisille 8.5.1919; Sisäasiaintoimistuskunna kiertokirje maaherroille 29.4.1919. OLKA. Ks. myös v. Nandelstadhin haastattelu 5.5. Kemissä, Pohjolan Sanomat 6.5.1919.
45 Maaherranvirasto palasi asiaan neljä vuotta myöhemmin, jolloin Limingan silloinen nimismies ilmoitti, että asia on merkitty nimismiehen kirjediaariin lopulliseksi: Limingan nimismiespiirin arkisto, Kirjetoisteet, kirje nro 198/1923. Miettisen palauttama asiakirjavihko (OLKA SD 337/248 1918) ei sisällä maaherran pyytämää tarkempaa selvitystä}.

^{46 Pohjolan Sanomat 6.5.1919.
47 Kirje- ja päätöstoisteet 1919 (kiertokirje nro 30983). OLKA.
48 Limingan nimismiespiirin arkisto, EIIId:2.
49 Sama.
50 Oulun kihlakunnan kruununvoudin kirje nro 1142/1919.
51 Pohjan Kansa 3.7.1919.
52 Sama. Kirjoitus julkaistiin myös Kansan Sana -lehdessä 7.7.1919.
53 Pohjan Kansa 10.7.1919.
54 Pohjan Kansa 7.8.1919 ja 9.8.1919.
55 Pohjan Kansa 9.8.1919. Vrt. Liitto 31.7.1919.
56 Pohjan Kansa 28.8.1919 ja 20.9.1919.}