Luutatehtaan varjossa
Aika usein minulta on kysytty, missä se oli se Kempeleen kuuluisa luutatehdas – vai onko sitä ollut olemassakaan.
Kempele oli aikoinaan, vielä sota-ajan jälkeen, pieni maalaispitäjä junaradan varressa, lähellä Oulun kaupunkia. Kempeleessä asui paljon mökkiläisiä, jotka hankkivat elantonsa monenkirjavin tavoin. Oli kurpposverstaita, oli hätäaputöitä ”topparoikassa” rautatietyömailla, oli kesäpestejä tiilitehtaalla, monenlaista leivänlähdettä.
Oli myös paljon perheitä, äitejä, jotka hankkivat leivän perheelle tekemällä erilaisia varpuluutia ja myymällä niitä: niin Oulun kaupungin toreilla ja turuilla kuin ovelta ovelle kaupustelemalla. Luudat olivat arkisia tarvekaluja. Ennen teollisten katuharjojen yleistymistä luudantarvitsijoita olivat mm. talot ja taloyhtiöt, kasarmi ja ennen kaikkea VR, sillä raiteiden vaihteiden puhdistamiseen lumesta tarvittiin jopa tuhansia luutia vuosittain.
Luutia tehtiin koko perheen voimin, lapsityövoimaakaan kaihtamatta. Näitä perheitä asui pienissä mökeissään eritoten täältä Ketolanperältä katsottuna ”tällä puolen rataa”: Kokkokankaalta Ketolanperän läpi Tupokseen, Tyrnävälle ja Limingan laitamille ulottuvalla alueella. Tälle laajalle alueelle muodostui Kempeleen luutatehdas, joka pystyi tarinoiden mukaan toimittamaan jopa tuhansien luutien tilauksia. Esimerkiksi VR:n tilaamat luudat toimitettiin radan varteen Tupokselle, paikkaan, johon juna pysähtyi ottamaan luudat kyytiin jakaakseen ne asemille ja jota vieläkin vanhemmat ihmiset kutsuvat ”luutapysäkiksi”.
Kesällä vein tyttäreni pitämään kirpputoripöytää Asukastuvan kesäkirppikselle. Pihamaalla rupattelin vanhemman kempeleläisen pariskunnan kanssa. Kun kerroin tuoneeni tyttäreni myyntihommiin, tuumasi pariskunnan miehenpuoli naureskellen, että niin sitä pitää: ”niin se laittoi äiti meidätkin polvenkorkuisena myymään luutia Ouluun. Saatiin paremmin kaupaksi, ja monesta talosta muutama kolikko tai nisuviipale työpalkkaa itselle. Eivät ne äidille antaneet ylimääräistä.” Vielä on siis luutatehdas miesmuistin päässä! Toivottavasti luutatehtaan aikaa päästään muistelemaan Kempeleen koti-seutumuseolla ensi kesänä suunnitelmien mukaisesti.
Huhulta oli katkaistava siivet. Tokikaan ei ”luutatehtaan piippua” – eikä tiilitehtaankaan, ettei sen puoleen – olla museon laitamille entisöimässä. Vaikka: kyllähän luutatehtailu oman maamerkkinsä pitäjässämme ansaitsisi, ja kuntalaisaloitteen tämän toteuttamiseksi on Kempele-Seura jo tehnytkin.
Eräänä talvisena viikonloppuna palasin vaunulenkiltä kotiin luuta kainalossa. Muu perhe ryntäsi tuomisia ihmettelemään. Eivät uskoneet, kun väitin itse joutessani luudan lenkin varrella sitoneeni. En toki ollutkaan, vaan naapurilta sain käsityötaidonnäytteen kotiinviemiseksi. Vielä on luudantekijöitä luutatehtaan maisemissa.
Entäpä oletteko, luutatehtaan etsijät, kuulleet Tupoksen turpaskirkosta? Tupoksen turpaskirkolle nimittäin kerrotaan luutatehtaan kyselijöitä ohjatun: ”Ensin tulee Tupoksen turpaskirkko, siellä on tuohikello ja mykkä pappi”. Että semmoinen seurakunta, sillä perukalla.
Jaana Koski