Menneitä muistellen, tulevia tutkaillen
Syyskesällä 1955 perheemme muutti Oulun Kastellista Kempeleeseen. Vanhempamme vuokrasivat kolmen huoneen talon Niittyrannasta. Talo sijaitsi nykyisen Lakeuden puhdistamon paikalla, eli silloiseen aikaan lähes ”Jumalan selän” takana. Onneksi talo oli yhdistetty valtakunnalliseen sähköverkkoon. Niittyrantaan oli huonokuntoinen tieyhteys, jota käyttivät kylän taloudet, eli viiden talon asukkaat. Lisäksi maidonkeräilijä, postijakaja ja kesäaikana maatilalliset, jotka kulkivat Kuusniemeen heinäntekoon. Kuusniemessä oli myös oulunsalolaisilla tilallisilla viljelys- ja heinäpeltoja. Heinätekoaikana he viipyivät siellä päiväkausia ja yöpyivät sinne rakentamissaan kämpissä.
Vuonna 1955 perheeseemme kuului isän ja äidin lisäksi minä ja neljä minua nuorempaa siskoa. Kolmen vuoden kuluttua perhe oli kasvanut kolmella uudella jäsenellä; niin perheestä oli tullut kymmenhenkinen. Viisikymmentä luvulla Kempele oli rauhallinen pieni maalaispitäjä, kunnan asukasmäärä oli noin 2500 henkilöä. Lähes joka talossa oli jonkinasteinen omavaraisuus: oli muutama lehmä, nuorta lihakarjaa, lampaita ja olipa muutamilla jouluksi kasvamassa possu sekä kanoja. Niitä oli meilläkin. Yli oman tarpeen jäänyt maito toimitettiin meijeriin, ja siitä saatiin vähän leivän jatketta. Elettiin vaatimatonta, mutta tasapainoista, rohkenen sanoa onnellista ja perhekeskeistä maalaiselämää.
Keväät ja kesät muistuvat mieleen lähtemättömästi. Keväällä saapuivat muuttolinnut suurina parvina. Hanhilla oli tapana levähtää Kullionojan takana olevilla niityillä jopa tuhatpäisinä parvina, ennen pesimispaikoilleen hakeutumistaan. Rantasipiparvet olivat ennen pesintää soitimellaan ja niiden juhla-asut ja tanssinsa olivat upean näköisiä esityksiä. Kiurut, kivitaskut, peipot, västäräkit, keltasirkut, töyhtöhyypät, kuovit ja monet muut lintulajit esiintyivät runsaslukuisina. Niittyranta oli kesäiseen aikaan mitä parhain ja luonnonläheisin asuinpaikka.
Niittyranta paljasti myös omat nurjan puolensa. Koska se oli puutonta ja aavaa merenjättömaata, siellä kasvoi ainoastaan nuorta koivikkoa, kataja- ja pajupensaita. Kesällä kokosimme noista pajukoista varpuja ja teimme niistä lehtikerppuja talven varalle. Lampaat söivät niitä mieluusti.
Talvella lumen kertyminen oli Niittyrannassa jotain aivan muuta kuin nykyisin, lumi tuli poikkeuksetta pyryttämällä vaakatasossa ja kinostui valtaviksi dyyneiksi. Silloin ei aura-autoja näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan. Kansakouluun, kauppaan ja muille asioille kuljettiin hiihtämällä tai potkukelkalla.
Meillä oli vain yksi polkupyörä, jolla isä teki työmatkansa. Muistan kun opettelin lapsena ajamaan sillä, ensimmäiset koeajot tapahtuivat tangon välistä, koska en ylettynyt ajamaan tangon päältä. Kaikille perheemme lapsille ei ollut suksia. Me vanhemmat lapset, joilla oli sukset, hiihdimme umpihankeen latua puskien kirkonkylän kouluun. Koulumatka, samoin kuin kauppamatka oli suuntaansa 3,5 kilometriä. Ruokakaupassa kävimme Kirkkotien varressa olevassa Arinan kaupassa. Se on sama rakennus, jonka hiljattain tuli tuhosi. Nuorempien ja suksettomien sisarusten täytyi tuisku- aamuina jäädä kotiin, koska heille lumessa tarpominen olisi ollut mahdotonta. Kuitenkin ainakin kerran, kaksi talven aikana lämpötila kävi plussan puolella. Pakkasten palattua saimme nauttia muutaman päivän kantavista hankikeleistä, nuo hetket ovat syöpyneet mieleen mukavina muistoina.
Olen monesti miettinyt kuinka kovaa ja raskasta elämä oli siihen aikaan vanhemmillemme. Isä teki kesäaikaan maalaustöitä, maalasi mm. Kempeleen koulujen ulkomaalauksia. Lukuisille kempeleläisille asunnonomistajille hän tapiseerasi ja maalasi heidän kotejaan. Monesti minäkin sain vähän varttuneempana olla isän apuna, mutta vain ulkomaalaushommissa. Talvella ei ollut maalaushommia isä oli kunnan ja valtion järjestämissä työttömyystöissä, joita olivat ainakin kanavien kaivut ja risusavotat.
Äiti piti kotia yllä, pesi pyykkiä, ompeli sekä parsi ja paikkasi meidän lasten vaatteet, leipoi ja valmisti ruokaa. Silloin äitien oli osattava tehdä kaikkea mahdollista mitä vain eteen tuli.
Niittyranta on entistä merenjättöaluetta, joten sieltä ei löytynyt kunnon kaivovettä. Pihassamme oli kaksi kaivoa, joista toisen vesi oli samean ruosteista ja toisen alunaista, eli suolapitoista.
Kummankaan pihakaivon vettä ei voinut käyttää pyykätessä, joten talvella sulatimme pyykki- ja saunaveden lumesta. Sitähän oli talvella Niittyrannassa ainakin riittävästi. Kesäaikaan pyykinpesu – ja saunavesi kannettiin vieressä soljuvasta Kullionojasta. Ruoanlaittoon vesi noudettiin naapurin kaivosta.
Kyllä siinä työtä riitti. Me vanhimmasta päästä olevat lapset autoimme vanhempiamme kodin askareissa. Siinä samalla opimme tarttumaan työsyrjään kiinni ja kantamaan vastuuta kotimme ylläpidosta yhdessä vanhempiemme kanssa. Kullionojan ja Tuohinonojan törmillä kasvoi runsaasti mesimarjoja. Kävimme äidin kanssa niitä ahkerasti poimimassa. Metsämarjoja ei Niittyrannassa kasvanut lainkaan, koska siellä ei ollut havumetsää.
Näitä samanlaisia kempeleläisiä tarinoita ja kokemuksia löytyy lukuisista molemmin puolin 1900- luvun puoltaväliä syntyneiden lasten perheistä. Poikkeuksetta näissä kaikissa elettiin vanhemmilta elämän eväitä ammentaen ja perhekeskeisesti tulevaisuuteen panostaen. Siihen aikaan syntyneiden lasten vanhemmat eivät joutaneet pitämään kesä-, saati talvilomia, eikä pekkaspäivistä ollut tietoakaan – aina oli jotain tekemistä. Sodan jälkeinen aika oli tuhojen raivaamista ja uudisrakentamista. Lähes kaikesta oli puutetta. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin eteenpäin selvittävä. Naapuriapu ja talkoohenki olivat ehtymätön voimavara ja niiden turvin selvittiin monista pulmista eteenpäin. Yhdessä tekeminen lisäsi ja lujitti kylän asukkaiden yhteishenkeä.
Tässä vaiheessa on paikallaan tehdä 1950-ja 1960-luvuilta aikamatka 2000-luvulle. Tiivistettynä tuohon aikamatkaan sisältyy lukuisia mieleen painuvia muistoja ja tapahtumia. Aikajana on pituudeltaan 50-60 vuotta. Nykyisin elämme, kuin aivan eri maailmaa. Maaseutu on autioitumassa eikä siellä ole nuorille tarjolla työtä ja sen seurauksena palvelut heikkenevät. Nuoret hakeutuvat koulutuksen ja työllistymisen ja palvelutarjonnan perässä kasvukeskuksiin. Ainoastaan vanhempi sukupolvi vielä sinnittelee kotikonnuillaan.
Tuossa kehityksessä Oulu ja kotikuntamme Kempele vetovoimaisina teollistumisen ja palveluiden tuottajina sekä työllistäjinä ovat kaikissa vertailuissa aivan valtakunnan kärkitasoa.
Tämä näkyy Oulun seudun merkittävänä väestökasvuna ja hyvinvointina. Rohkenen väittää, että tuota vahvaa kivijalkaa ovat olleet merkittävästi rakentamassa myös me suuret ikäluokat.
Meidän ikäluokan ammatillinen osaaminen, työorientuneisuus, sitoutuneisuus ja vastuullisuus ovat arvoja, joita tulee vaalia sekä kunnioittaa tulevaisuudessakin.
Työantajamme ovat palkinneet nuo vahvuustekijämme pitkinä työsuhteina.
Edellä kerrottu on ollut vahva ”peräseinä”, joka on luonut vakautta ja toimeentuloa suomalaisille perheille. Elämä on vierinyt eteenpäin omaa vakaata tahtiaan ja suurin osa meistä on jo siirtynyt ansaituille eläkepäiville. Olemme hoitaneet kansalaisvelvollisuutemme, niin kuin tuleekin tehdä, joten voimme olla siitä hieman ylpeitäkin.
Nyt on tullut aika nauttia monista eri harrasteista. Tapaamme ja tuemme vertaisiamme ja pyrimme olemaan virikkeellisiä. Meitä eläkeikäisiä on tällä hetkellä Kempeleessä n. 2600 henkilöä; luku on tämän hetkisestä kunnan asukasmäärästä noin 15 %. Kempele on maamme toiseksi ikääntyvin kunta ja on todennäköistä, että meitä eläkeläisiä on kymmenen vuoden kuluttua kaksinkertainen määrä eli noin 5000 henkilöä.
Julkisella sektorille tämä suurten ikäluokkien eläköityminen luo hyvinvoinnin ja terveyden sektorille kasvavia haasteita. Väestökeskusten ripeä kasvu on tuonut merkittävästi haasteita myös kuntien luottamushenkilöille ja viranhaltijoille. Nämä haasteet koettelevat myös kotikuntaamme Kempelettä.
Olemme Helena vaimoni kanssa asettuneet tänne Niittyrantaan eli ympyrä on sulkeutunut. Hankimme täältä vuosi sitten omistusasunnon paritalosta. Täällä Niittyrannassa on lähes sama rauha kuin oli 1950-luvun lopulla, vaikka asukasmäärä on tuolta 1950-luvun ajoilta kasvanut ainakin satakertaiseksi. Täällä on rauhallista sekä turvallista asua ja viettää eläkepäiviämme. Viihdymme täällä oikein hyvin.
Kempeleessä 1.9.2020
Timo Still