HERÄÄ! KÄY TAISTELUUN!
Kempeleen työväenyhdistys kommunistivainon kohteena vuonna 1923
1. Tausta
Sisällissodassa kokemastaan sotilaallisesta häviöstä toipuva Suomen sosialidemokraattinen puolue (Sdp) sai vuoden 1918 lopulta alkaen toimintavapautensa takaisin. Toiminnan elvyttämistä jarrutti erimielisyys liikkeen poliittisesta linjasta, ja puolue jakautuikin kahtia joulukuun 1919 puoluekokouksen seurauksena. Vähemmistöön jääneet vasemmistososialistit erosivat puolueesta ja perustivat toukokuussa 1920 Helsingissä Suomen sosialistisen työväenpuolueen (Sstp). Perustajakokous päätti liittyä kommunistiseen internationaaliin, minkä jälkeen kokouksessa läsnä olleet poliisiviranomaiset hajottivat kokouksen ja pidättivät osanottajia.
Vasemmistososialistisen suunnan kannattajia alettiin kutsua kommunisteiksi. Kommunistisuus tarkoitti mm. näkemystä, jonka mukaan työväenluokan yhteiskunnallisen aseman parantaminen oli mahdollista ainoastaan vallankumouksen kautta. Uusi puolue siis hyväksyi ulkoparlamentaariset keinot luokkataistelussa. Sillä oli myös yhteyksiä Venäjälle vuoden 1918 sisällissodan jälkeen paenneiden suomalaisten perustamaan Suomen kommunistiseen puolueeseen (Skp). Sstp:ssä koettiin kuitenkin tärkeäksi panostaa julkiseen poliittiseen toimintaan työväenliikkeen perinteiden mukaisesti. Sitä vastoin Skp, petyttyään toiveessaan nopeasta maailmanvallankumouksesta, vaati salaisen organisaation luomista julkisen rinnalle.
Valkoinen Suomi oli valinnut tasavaltaisen hallitusmuodon Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Toisaalta epäluulo parlamentaarista demokratiaa kohtaan oli laajaa myös oikeistossa. Porvarillisia poliittisia ryhmiä yhdisti näkemys tarpeesta valvoa työväenliikettä ja halu tuomita suomalaisten kommunistien toiminta maanpetoksellisena veljeilynä pahimman vihollisen eli Neuvosto-Venäjän kanssa. Esimerkiksi lakkoilua työpaikoilla ei nähty aitona pyrkimyksenä parantaa työväen oloja, vaan kiihottamisena uuteen kapinaan.
Sisäministeriön alaisuuteen perustettiin heinäkuussa 1919 Etsivä keskuspoliisi (EK). Se oli valtion poliisi, jonka tehtävänä oli ensisijaisesti kommunistien toiminnan ehkäiseminen. EK näki kommunistit suurimmaksi Suomen itsenäisyyden ja yhteiskuntajärjestyksen sisäiseksi uhaksi. Tiedonhankinnassa sen tärkein väline oli kuulustelut. Niiden avulla se hankki myös todisteita oikeudenkäyntejä varten. Poliittisilla oikeudenkäynneillä oli tärkeä rooli kommunistien toiminnan ehkäisemisessä, kriminalisoinnissa ja mustamaalaamisessa.1
2. Kempeen työväenyhdistys perustetaan uudelleen
Paikallisella tasolla työväenliikkeelle oli vuoden 1918 sodan jälkeen tärkeintä työväenjärjestöjen elvyttäminen, niiden toimintaoikeuksien turvaaminen ja takavarikoidun omaisuuden takaisin saaminen.2 Mutta työväenpuolueen jakauduttua paikallisjärjestöjen oli eri puolilla maata päätettävä kumman puolueen tueksi ne asettuisivat. Oulun ja Kempeleen työväenyhdistykset kuuluivat vuonna 1919 Sdp:n Oulun läänin eteläiseen vaalipiiriin. Sen piirikokous päätti tammikuussa 1920 jatkaa toistaiseksi Sdp:ssä saadakseen aikaan puolueäänestyksen mm. internationaalikysymyksestä. Oulun kunnallisjärjestö oli eron kannalla, mutta useimmat maaseudun piirikokousedustajista halusivat vielä pitää kiinni työväenpuolueen yhtenäisyydestä.3
Työväki oli kuitenkin peruuttamattomasti jakautunut. Kevään ja kesän 1920 aikana Kempeleen työväenyhdistys kallistui vasemmistososialistiselle kannalle. Siinä se seurasi paitsi Oulun kunnallisjärjestöä ja sosialidemokraattien Oulussa ilmestynyttä äänenkannattajaa Pohjan Kansaa, myös lähes kaikkia muita pohjoissuomalaisia työväenjärjestöjä. Kempeleen työväenyhdistyksen kuukausikokous teki 22.8.1920 päätöksen liittymisestä Sstp:hen.4
Koska työväenyhdistyksen valtuutetut muodostivat silloin enemmistön kunnanvaltuustossa, päätös tarkoitti, että Kempeleen kunnanvaltuustossa oli vasemmistososialistinen enemmistö. Kempeleessä Sstp:n kannatus oli verrattain suuri ja työväenyhdistys osallistui innokkaasti kunnallisvaaleihin, jotka tuolloin järjestettiin joka vuosi.
Yleensä kunnallis- ja valtiollisten vaalien edellä touhuttiin suurella tarmolla. Järjestettiin ns. kotiagitaattori, siis palkattiin mies kiertämään kylän jokaisella nurkalla. Tuloksena tästä olikin, että aina suoriuduttiin voittajana vaaleissa.5
Kunnalliseen toimintaan osallistuminen oli myös Sstp:n periaatteiden mukaista. Sosialististen valtuutettujen tuli kuitenkin ajaa köyhälistön etua kunnan edun asemesta.6 Suuria muutoksia ei pystytty tekemään, koska jaettavaa verorahaa kertyi niin vähän.
Virallisesti uusi Kempeleen työväenyhdistys perustettiin 7.2. ja rekisteröitiin 18.2.1921. Uusien sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli edistää sivistyksellistä, taloudellista ja valtiollista kehitystä sekä suorittaa herätys- ja valistustyötä paikkakunnan vähävaraisten keskuudessa.7 Se oli siis sekä poliittinen että sivistyksellis-taloudellinen järjestö. Oulun läänin eteläisen vaalipiirin ensimmäinen sosialistinen piirikokous järjestettiin Oulussa maaliskuussa 1921.8 Se sinetöi vasemmistososialistien järjestövallan ja puolueen päättämien menettelytapaohjeiden noudattamisen piirissä, minkä jälkeen ohjeiden mukainen toiminta päästiin varsinaisesti käynnistämään.
Vasemmistososialistit olivat enemmistönä Suomen Ammattijärjestössä. Sen Pohjois-Suomen työrukkaseksi perustettiin lokakuussa 1920 Pohjois-Suomen ammatillinen piirijärjestö. Kempeleeseen yritettiin perustaa heti syksyllä sen alaista ammattiosastoa mutta innostusta ei ollut vielä riittävästi. Piirijärjestön luottamusmies Konsta Vuokila saapui 24.2.1921 Kempeleen työväentalolle puhumaan ammatillisesta työväenliikkeestä. Paikalle saapui noin 40 henkeä. Pohjan Kansa9 moitti kokouksen jälkeen Kempeleen työväkeä välinpitämättömyydestä työväen järjestötoimintaa kohtaan. Kritiikin kärki, jonka mukaan paikallisen tiilitehtaan työväestä oli paikalla vain 5 henkeä, ei tosin osunut aivan kohdalleen, koska tiilitehdas oli toiminnassa vain kesäkaudella. Joka tapauksessa kokouksessa nimitettiin toimikunta jäsenten keräämiseksi ammattiosastoa varten, ja Suomen tehdas- ja sekatyöväenliiton Kempeleen osasto nro 427 perustettiin 6.3.1921.10
Suuri osa Kempeleen sekatyöläisistä oli entisiä torppareita ja mäkitupalaisia, joista agraarireformien myötä tuli palsta- ja lohkotilallisia. Koska pientilasta saatavat tulot olivat vähäisiä, he joutuivat tekemään mm. käsi-, tehdas-, maa- ja metsätöitä elättääkseen itsensä ja perheensä. Tilojen hankkiminen ja hoitaminen vaativat myös pääomaa. Sen takia työväenyhdistyksen torppariosastoa oli yhdessä porvarillisten pienviljelijöiden kanssa perustamassa Kempeleeseen osuuskassaa huhtikuussa 1922.11 Kaikkien sekatyöläisten intressit eivät olleetkaan samat kuin maa- ja teollisuustyöläisten.12
3. ”Kempeleen Samperi”
Iltamatoiminta oli Kempeleen työväenyhdistykselle elintärkeä tulonlähde. Iltamat olivat suosittuja ja niissä kävi runsaasti väkeä myös Kempeleen lähiseuduilta. Iltamatuotoilla avustettiin punavankeja ja heidän perheitään, kesästä 1921 alkaen puolueen kehotusta seuraten myös Venäjän nälkää näkeviä.
Iltamien ulkopuolella Kempeleen työväen innostus järjestötoimintaan oli varsin vaatimatonta. Kaikille jäsenille avoimissa kuukausikokouksissa kävi vähän väkeä. Tilastojen mukaan Kempeleen työväenyhdistyksessä oli maksavia jäseniä vuoden 1922 ensimmäisellä neljänneksellä 25 ja toisella 37.13 Yhdistyksen johto valitteli julkisesti, että kuukausikokousten aikana suurempi osa jäsenistä pelasi korttia ja nautti pontikkaa Kurikkahaan metsässä työväentalon piha-aidan takana.14 Alkoholin nauttiminen työväentalossa oli yhdistyksestä erottamisen uhalla kielletty kahdesta syystä. Vallitsi kieltolaki, jota työväenliike oli perinteisesti kannattanut, ja lisäksi työväenyhdistys halusi säilyttää hyvät välit paikallisen järjestysvallan edustajien kanssa, jotta iltamaluvat järjestyisivät ongelmitta.
Järjestysvalta Limingan nimismiespiirissä asettui vakinaiselle tolalle vihdoin tammikuussa 1920, kun nimismies Armid Sandberg aloitti viranhoitonsa. Nimismies otti viranhoitopaikakseen ensin Kempeleen Ollilan talon, mutta muutti seuraavana kesänä Keski-Korpelan taloon Kempeleen Ylikylälle. Sandberg sai liikanimen ”Kempeleen Samperi”, mistä edelleen muistuttaa Ylikylällä kulkeva Samperintie. Hän oli raittiusmiehiä, ja juuri raittiusaatteessa paikallisen työväenyhdistyksen johto löysi hänen kanssaan yhteisen sävelen. Nimismies ei puuttunut iltamatoimintaan, niin kauan kuin työväentalolla ei liiemmin nautittu alkoholia eikä esiintynyt juopumuksesta johtuvia järjestyshäiriöitä.
Sandbergillä oli Kempeleessä apunaan poliisikonstaapeli William Widell, joka oli ollut toimessaan pari vuotta ja hoitanut useamman kerran nimismiehen virkaa sijaisuusjärjestelyjen ja virantäyttöongelmien takia. Tukea tuli myös paikallisilta suojeluskunnilta erityisesti sotilaskarkureiden, alkoholin salakuljettajien ja viinanvalmistuspaikkojen etsinnässä sekä luvattomia aseita ja kommunistista ”kiihotustoimintaa” koskevien tietojen hankinnassa. Sandberg liittyi heti Kempeleen suojeluskuntaan ja valittiin jo maaliskuussa sen kansliapäälliköksi.15
4. Etsivän keskuspoliisin Oulun osasto
Nimismies Sandberg vastusti kommunisteja niin virkansa kuin punakapinan kaikujen puolesta ja oli halukas yhteistyöhön Etsivän Keskuspoliisin kanssa. EK:n resurssit ja sitä kautta kyky harjoittaa tehokasta, maanlaajuista tiedustelutoimintaa olivat rajalliset sekä miesvoiman että osaamisen suhteen. Usean vuoden ajan Oulua lähinnä oleva EK:n alaosasto sijaitsi Torniossa, jonka lähin tehtävä oli valvoa läntisellä rajalla tapahtuvaa ihmis- ja tavaraliikennettä. Oulun kaupungin poliisimestari valitti helmikuussa 1921 EK:n etsivälle, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia ottaa selvää Oulun kommunistien toiminnasta ja heidän järjestämistään etappilinjoista, koska rikosjutut vievät kaiken ajan ja esitti EK:n alaosaston perustamista Ouluun.16
Vuotta myöhemmin Tornion alaosasto raportoi ihmettelyistä, joiden mukaan Pohjanmaalla ei ole ryhdytty muun maan tavoin vaikeuttamaan kommunististen kunnallis- ja piirijärjestöjen toimintaa ja estämään niiden järjestämiä mielenosoituksia.17 Muiden mukana Kempeleen työväenyhdistys oli vuosikokouksessaan 19.2.1922 reagoinut Sstp:n johdon ja sen sanomalehtien päätoimittajien pidätyksiin vaatimalla valtiollisten vankien vapauttamista, Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhansopimuksen noudattamista sekä sorron lopettamista sosialistista työväestöä vastaan.18
Lopulta touko-kesäkuussa 1922 EK:n Oulun alaosasto organisoitiin. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistään se lähetti nimismiehille kiertokirjeen, jossa se pyysi tietoja kunnanvaltuustojen kokoonpanosta. Nimismies Sandbergin määräyksestä Kempeleen maalaispoliisi Widell ilmoitti Kempeleen kunnanvaltuuston kokoonpanon ja nimesi kommunisteiksi sen puheenjohtajan Jafet Hentilän sekä jäsenistä Juho Karvosen, Antti Kylmäsen (”luultavasti”) ja Jussi Kuivalan sekä sosialisteiksi Eino Niemelän, Heikki Ekornin, Klaus Kerttulan, Eemeli Karjalaisen (”luultavasti”) ja Hiskias Tuohimaan. Widell lisäsi uskovansa, että mainitut kommunistit olivat vain ”vähemmällä määrällä” olleet tekemisissä punakapinan kanssa, koska he olivat vanhempia henkilöitä. Sandberg toimitti Widellin listan eteenpäin merkinnällä, että kaikki sosialistit olivat ehkä myös kommunisteja.19 Paikallispoliisi teki yhteistyötä suojeluskunnan kanssa hankkiessaan tietoja paikallisista sosialisteista.20
Ensisijaisesti EK oli luonnollisesti kiinnostunut Sstp:n puoluetoimikunnan, piirijärjestöjen ja Suomen ammattijärjestön johtohenkilöistä sekä puolueen sanomalehtien päätoimittajista. Jatkuvien pidätysten ja kuulustelujen päämääränä oli kommunistisen toiminnan lopettaminen asettamalla mahdollisimman moni johtajista syytteeseen maanpetoksellisesta toiminnasta. Esimerkiksi kommunististen sanomalehtien julkaistua tammikuun lopulla 1922 Sstp:n puoluetoimikunnan allekirjoittaman rauhanjulistuksen Suomen työtätekevälle väestölle – Taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi, EK käynnisti puolueen jäsenten laajamittaiset pidätykset ja 39 henkilöä sai syytteen valtio- ja maanpetoksesta. Silti heinäkuun eduskuntavaaleissa puolue sai 27 kansanedustajaa.
5. Herää! Käy taisteluun! -julistus
Kesäkuun lopulla 1922 EK:n uusi Oulun alaosasto pidätti Pohjolan ammatillisen piirijärjestön johtoa, joka oli yllyttänyt työläisiä lakkoihin Oulun saha- ja lastaustyömailla. EK teki myös yhteistyötä työnantajien lakonmurtajajärjestön kanssa. Lakonmurtajiksi värvättiin erityisesti suojeluskuntalaisia, myös Kempeleen suojeluskunnasta.21
Elokuun lopulla EK:n huomio kohdistui kansainvälisen kommunistisen nuorisopäivän ja valistusviikon viettoon. Muiden muassa EK:n Tornion alaosaston päällikkö ja tuleva EK:n pääosaston päällikkö Esko Riekki piti Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton alaisia nuoriso-osastoja ”tärkeimpinä ja rohkeimpina kommunismin esitaistelijoina”.22 Elokuun ja syyskuun vaihteeseen ajoitettua valistusviikkoa nuorisoliitto pyrki vauhdittamaan julkaisemalla 100 000 kappaleen painoksena julistuksen ”Herää! Käy taisteluun!”, joka rohkaisi taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta lisääntyvää kurjuutta ja kiristyvää terroria vastaan ja puhui omakohtaisen vallankumoustaistelun välttämättömyydestä.23
Jo elokuun 26. päivänä EK:n Oulun alaosasto sai haltuunsa kaksi kappaletta mainittua julistusta, jota Oulun sosialidemokraattinen nuoriso-osasto oli lähettänyt Ruukin nuorisoliiton osastolle. Syyskuussa Sisäasiainministeriö määräsi EK:n toimittamaan tutkimus julistuksen levittämisestä, joka oikeuskanslerilta hankitun lausunnon mukaan yllytti valtionpetokseen. EK:n Oulun alaosasto sai pääosastolta 12.10. käskyn kuulustella Pohjois-Pohjanmaan sosialidemokraattisen nuorisopiirijärjestön puheenjohtaja Artturi Kylmästä ja sihteeri Eino Lehtoa sekä muita julistusta mahdollisesti levittäneitä henkilöitä.24
Eino Lehto kertoi kuulusteluissa lähettäneensä noin pari sataa kappaletta mainittua julistusta piirin eri sosialistisille nuorisojärjestöille mm. Kempeleeseen.25 Syksyn ja talven aikana EK:n Oulun alaosasto pidätti eri puolilla toimialuettaan julistuksia vastaanottaneiden paikallisten työväenjärjestöjen johtohenkilöitä kuulusteluja varten. Samaan aikaan Helsingin raastuvanoikeudessa oli alkanut sosialidemokraattisen nuorisoliiton lakkauttamisasian käsittely.
Kempeleeseen oli perustettu sosialidemokraattinen nuoriso-osasto lokakuun alussa 1921. Perustamiskokoukseen oli saapunut noin 60 henkeä ja osastoon liittyi heti 20 jäsentä. Puheenjohtajaksi valittiin suutari Alfred Nykänen (s. 1898) ja sihteeriksi hieman myöhemmin Anna Mikkonen (s. 1900), joka toimi myös työväenyhdistyksen sihteerinä. Kokous päätti liittyä nuorisopiiritoimikunnan kautta sosialidemokraattisen nuorisoliittoon.26
Kempeleen nuoriso-osaston toiminta oli laimeaa eikä se aktivoitunut edes edellä mainitun kommunistisen nuorison valistusviikon aikana. Valistusviikon päätteeksi 3.9.1922 Kempeleen työväentalolla kuitenkin järjestettiin Oulun läänin eteläisen sosialistisen piiritoimikunnan piirijuhlat Juhlapuhujana toimi oululainen Antti Hyvönen, joka oli ollut edellissyksynä perustamassa nuoriso-osastoa Kempeleeseen. Juhlista raportoineen Pohjan Kansan mukaan ”juhla onnistui aikaan ja paikkakunnan oloihin nähden verraten hyvin. Juhlaa häiritsivät muutamat humaltuneet sekä pari vierasta, joiden läsnäoloa ei kaivattu.”27 Kuokkavierailla viitattiin EK:n etsiviin.
Kun Alfredin isoveljen Nestori Nykäsen suutariliike muutti syyskuussa 1922 Kempeleestä Ouluun, kaupunkiin muutti myös sen työntekijöitä kuten Alfred Nykänen ja Anna Mikkonen. Pian sen jälkeen ja ilmeisesti sen seurauksena sosialidemokraattisen nuoriso-osaston toiminta tyrehtyi Kempeleessä.28 Muutenkaan paikallisen työväestön toiminta ei antanut viranomaisille aihetta huoleen. Nimismies Sandberg vastasi maaherran tiedusteluun lokakuun lopussa, ettei hänen piirissään ollut sattunut sellaista tapausta, että hänen olisi pitänyt kieltää työväenyhdistysten iltamanpito, eivätkä ne olleet myöskään toimeenpanneet mielenosoituksia, joihin hänen olisi pitänyt puuttua.29
Samoihin aikoihin Kempeleen työväenyhdistys piti kuukausikokouksen, jossa päätettiin vaalityöstä 4.12. järjestettäviä kunnallisvaaleja varten. Äänestysaktiivisuudeltaan vaisuissa vaaleissa Kempeleen sosialistit säilyttivät nipin napin vuodesta 1919 asti pitämänsä enemmistöaseman kunnanvaltuustossa. Kolme päivää vaalien jälkeen EK:n Oulun alaosasto pyysi jälleen nimismiehiä, ”nyt kun kunnanvaltuustoon on valittu uusia jäseniä”, lähettämään ensitilassa tiedot kuntien kunnanvaltuustojen kokoonpanosta ”eli montako jäsentä yhteensä, montako porvarillista, sosialidemokraattista, kommunistista ja samalla ilmoittamaan mahdollisimman tarkat henkilötiedot kommunistisista jäsenistä”. Limingan nimismies sai lähetettyä tiedot vasta reilut kuusi viikkoa myöhemmin maaherran huomautuksen jälkeen. Tietojen mukaan Kempeleen kunnanvaltuustossa istui neljä ”kommunistia” ja saman verran ”sosialisteja”.30
6. ”Ohrana” iskee Kempeleessä
Torstaina 18.1.1923 EK:n Oulun alaosaston etsivät Alfred Lind ja Hans Sarén saapuivat Kempeleen työväentalolle. Etsivät pidättivät talossa asuvan työväenyhdistyksen 45-vuotiaan puheenjohtajan Aappo Saukkosen ja veivät hänet iltajunalla Ouluun. He kuulustelivat Kempeleessä myös muita henkilöitä kuten Anna Rahikaista, joka lienee ilmoittanut tapahtuneesta Pohjan Kansalle. Oulussa EK:n etsivät pidättivät samana päivänä Alfred Nykäsen ja Anna Mikkosen.31
Pidätysten syy oli ”Herää! Käy taisteluun!” -julistus, sen epäilty vastaanotto ja levittäminen Kempeleessä. Kyse oli vakavasta asiasta, koska valtiopetokseen yllyttäväksi katsotun kirjallisuuden levittämisesta langetettiin rikoslain 16 luvun 8 ja 24 §:ien perusteella herkästi kuukausien mittainen vankilatuomio. Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeus tuomitsi edellä mainitun Eino Lehdon joulukuussa kuuden kuukauden vankeuteen ”Herää! Käy taisteluun!” -julistuksen levittämisestä.
Kuulustelut kestivät pöytäkirjan mukaan kolme päivää. Ne pidettiin Oulun kaupungin poliisilaitoksella, koska EK:lla ei ollut omia putkatiloja käytössäään. Kuulusteltavilla ei ollut oikeutta lainopilliseen apuun kuulustelujen aikana. Kuulustelijana toimi alaosaston kanslisti Riku Heinonen ja todistajina läsnä olivat etsivät Lind ja Sarén. Saukkosesta ja Nykäsestä otettiin myös valokuvat.
Saukkonen tunnusti vastaanottaneensa elokuun lopulla paikalliselle nuoriso-osastolle osoitetun postipaketin, joka sisälsi 50 kpl mainittua julistusta. Vastoin sovittua käytäntöä hän oli avannut paketin, eikä sisällön nähtyään ollut toimittanut sitä eteenpäin nuoriso-osaston sihteerille. Aluksi hän kielsi jakaneensa julistusta eteen päin ja sanoi polttaneensa ne myöhemmin. Sen jälkeen kun kanslisti Heinonen sanoi Anna Mikkosen kertoneen, että Saukkonen oli työväentalon tupakkahuoneessa jakanut julistusta siellä olleelle väelle elokuun lopun tai syyskuun alun sunnuntaina, Saukkonen myönsi kuulustelupöytäkirjan mukaan, että hän oli antanut yhden julistuksen joillekin henkilöille. Mikkonen kertoi myös Alfred Nykäsen saaneen työväentalolla nähdäkseen julistuksen, minkä Nykänen itse jyrkästi kielsi.32
Kuulustelupöytäkirjat toimitettiin EK.n pääosastolle maaliskuun lopulla. Oletettavasti alaosaston tutkinta jatkui siihen saakka. Anna Rahikainen kertoi myöhemmin tulleensa kuulustelluksi useita kertoja,33 ja on luultavaa, että esim. Saukkosta kuulusteltiin myös, vaikka myöhemmistä kuulusteluista ei pöytäkirjaan mitään merkitty. EK:n pääosastolla todisteiden Alfred Nykästä vastaan ei katsottu riittävän syytteen nostamiseksi. Sitä vastoin Saukkosta vastaan todisteita pidettiin riittävinä ja asia annettiin oikeuslaitokselle.
Kempeleen työväentalolla pidettiin 1.2. yleinen työväenkokous, johon osallistui 70 henkeä. ”Ohranan” aktivoituminen Kempeleessä näyttää siis ainakin hetkeksi saaneen väen liikkeelle. Vankeustuomion pelossa puheenjohtaja Saukkonen tuli sitä vastoin varovaiseksi. Oulun läänin eteläisen vaalipiirin sosialistisen piirineuvoston kokouksessa Oulussa Kempeleen työväenyhdistystä edusti torppari Juho Karvonen. Huhtikuussa sosialidemokraattisten nuoriso-osastojen aluetoimikunta ihmetteli julkisesti, miksi Kempeleen työväenyhdistys ei ollut vastannut aluetoimikunnan tiedusteluun, saako se käyttöönsä kokoushuonetta Kempeleen nuoriso-osaston henkiin herättämistä varten. Saukkonen vastasi unohtaneensa asian mutta lupasi työväentalon käyttöön.34 Sosialidemokraattinen nuorisoliitto lakkautettiin vain muutama päivä myöhemmin, ja nimismiehet saivat pian maaherralta toimintaohjeet myös sen paikallisosastojen toiminnan lopettamisesta.
Toukokuun alussa Saukkonen vastaanotti epäilyttävän postikirjepaketin. Sillä kertaa hän ei avannut pakettia vaan ilmoitti asiasta viranomaisille. EK:n Oulun osasto tiedotti pääosastoa näistä ”Saukkoselle Kempeleeseen saapuneista salaperäisistä kirjeistä”.35
Kesäkuussa Kempeleen työväenyhdistys puuttui ankarasti juopotteluun ja viinanmyyntiin työväentalolla. Viideltä mieheltä kiellettiin peräti vuoden ajaksi pääsy työväentalon tilaisuuksiin. Uudessa Pohjan Kansassa julkaistiin kirjoitus, jossa paheksuttiin häiriköitä, jotka tulevat juopuneena työväentalolla järjestettyihin tilaisuuksiin. Työväenyhdistyksen ja sen puheenjohtajan pelkona lienee ollut, että viranomaiset käyttäisivät järjestyshäiriöitä verukkeena työväentalon sulkemiseen.36
Lopulta Saukkonen ilmoitti työväenyhdistyksen heinäkuun kuukausikokouksessa luopuvansa puheenjohtajan tehtävästä ja johtokunnasta ”erinäisten syiden vuoksi”. Kokous päätti myöntää hänelle muistolahjan ”pitkäaikaisesta paljon voimia kysyvästä työskentelystä yhdistyksen hyväksi”, ja valitsi hänen tilalleen Juho Karvosen.37 Seuraavana päivänä Saukkonen kirjoitti erostaan ja Karvosen valinnasta nimismies Sandbergille. Hän kiitti viranomaisia ymmärryksestä ja kertoi tulleensa harkitsevaisen ja maltillisen luonteensa avulla hyvin toimeen kaikkiaan yhdeksän eri nimismiehen kanssa 15 vuotta kestäneen kautensa aikana.38
7. Nimismies sulkee työväentalot
Elokuun alussa 1923 EK pidätti oikeusministeri Otto Åkessonin määräyksestä Suomen työväenpuolueen (Stp, ent. Sstp) eduskuntaryhmän, puoluetoimikunnan, sihteeristön ja piirijärjestöjen jäsenet sekä muut toimihenkilöt ja lehtien toimittajat syyllisinä valtionpetokselliseen toimintaan. Puolueen arkistot takavarikoitiin, sosialististen kirjapainojen toiminta kiellettiin ja sosialistilehdet lakkautettiin. Pidätyksiä ja puolueen uutta kieltämistä perusteltiin varsinkin työväenpuolueen väitetyillä yhteyksillä laittomaan kommunistiseen puolueeseen ja sitä kautta Venäjän kommunistiseen puolueeseen.
Oulussa EK pidätti mm. Yrjö Mäkelinin ja Uuden Pohjan Kansan toimittajat. Lehti lakkasi ilmestymästä ja Oulun läänin eteläisen sosialistisen piirijärjestön arkisto takavarikoitiin.39 Viikkoa myöhemmin Oulun läänin maaherra määräsi salaisessa kiertokirjeessään poliisiviranomaiset valvomaan, etteivät Stp:n puoluejärjestöt, -yhdistykset, muut elimet sekä toimihenkilöt harjoita mitään puoluetoimintaa.40 Maaherra keskusteli EK:n Oulun alaosaston kanssa tarvittavista selvityksistä ja toimenpiteistä puoluetoiminnan estämiseksi.41
EK:n Tornion alaosaston päällikkö Esko Riekki nimitettiin syyskuun alusta 1923 lähtien EK:n uudeksi päälliköksi miehenä, jonka uskottiin vievän kommunismin vastaisen taistelun loppuun saakka. Ensi töikseen Riekki vieraili kotikaupunkinsa Oulun EK:n alaosastossa. Ensimmäisessä päiväkäskyssään hän ilmoitti pyrkivänsä ”kommunistisen puolueen asian loppuselvittelyyn”.42
Nimismies Sandberg pyysi marraskuun puolivälin tienoilla piirinsä poliiseja ilmoittamaan työväenyhdistysten puheenjohtajille, että yhdistykset eivät toistaiseksi saaneet järjestää kokouksia eivätkä edes huvitilaisuuksia työväentalolla tai muualla, ”koska on virallisesti todettu, että mainitut järjestöt kuuluvat Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen” ja ovat siten kommunistisia.43 Oululainen Kaiku- lehti kirjoitti 20.11:
Saamamme tiedon mukaan on viime viikon alussa viranomaisten toimesta suljettu Kempeleen, Limingan, Tyrnävän, Lumijoen ja Alatemmeksen työväentalot. Sulkeminen johtuu siitä, että toimeenpantujen tutkimusten perusteella on saatu selville, että mainitut työväentalot ovat kuuluneet kommunisteille, joka puolue on, kuten tunnettua, lakkautettu.44
Sandberg perusteli työväentalojen sulkemista maaherralle muutama päivä Kaiku-lehden uutisen jälkeen. Hän kertoi keskustellessaan asiasta EK:n Oulun osaston päällikön kanssa ja päätyneensä lopputulokseen, että lakkautettujen järjestöjen toiminnan ei saanut antaa jatkua hetkellä, jolloin maan hallitus ahdisti näiden järjestöjen maanalaista toimintaa ja oikeudet tutkivat rikollisten järjestöjen vastuuhenkilöitä. Työväentalot mahdollistaisivat vanhojen järjestöjen perustamisen uusilla nimillä ja parilla sääntömuutoksella.45
EK:n Oulun osasto raportoikin pian pääosastolleen, että työväenjärjestöjen toiminta Limingan nimismiespiirin alueella oli lakannut nimismiehen määrättyä sulkemaan työväentalot. Sen sijaan Oulussa työläiset olivat järjestäneet tanssiaisia ja näytelmiä. Alaosasto raportoi myös oululaisten kommunistien katkerista mielialoista, joihin vaikuttivat myös Yrjö Mäkelinin kuolema 18.9. EK:n kuulustelusellissä ja Turun hovioikeuden kommunisteille jakamat vankeustuomiot.46
Voidaan olettaa, että Kempeleessä työväen mielialat olivat samanlaiset. Työväenyhdistyksen toiminta oli estetty. Joulukuun 1923 kunnallisvaaleissa vasemmistososialistit menettivät lähes neljä vuotta jatkuneen enemmistöasemansa Kempeleen kunnanvaltuustossa. Poliittisen toiminnan oli tapahduttava jatkossa salassa tai kunnallisen edustuksellisen järjestelmän puitteissa.
8. Saukkonen oikeuden edessä
Oikeusministeriö ei ollut halunnut nostaa syytteitä Herää! Käy taisteluun! -julistuksen levittämistä koskevissa jutuissa, ennen Stp:n hajottamispäätöstä elokuussa 1923. Aappo Saukkosenkin oikeudenkäynti niin ollen viivästyi. Lopulta 4.2.2024 kaupunginviskaalinvirasto sai käskyn asettaa Saukkonen syytteeseen julkisesta kehotuksesta rikokseen (Rikoslain 6. luku 8 §) Helsingin raastuvanoikeudessa.47 Julkinen kehotus rikokseen tarkoitti tässä tapauksessa sellaisen painotuotteen levittämistä, jonka sisällön syytetyn olisi pitänyt tietää rikolliseksi.
Raastuvanoikeudessa syyttäjänä toimi ylimääräinen kaupunginviskaali Alec Branders ja Saukkosen oikeudenkäyntiavustajana varatuomari Sigurd Mårtensson. Vaikka Mårtenssonilla ei ollut kytköksiä työväenliikkeeseen, hän osallistui kymmenien syytettyjen puolustamiseeen 1920-luvun alkupuolen kommunistioikeudenkäynneissä.
Saukkonen sanoi oikeudessa 20.3. kertoneensa kuulusteluissa sen, mitä kuulustelupöytäkirjaan oli merkitty, mutta väitti, että oli tunnustanut lentolehtisten levittelyn kuulustelijoiden pakottamana. Alfred Nykänen ja Anna Mikkonen todistivat kirjallisesti, etteivät he olleet saaneet Saukkoselta lentolehtisiä eivätkä olleet nähneet hänen niitä levittävän. Nykänen kielsi nähneensä koskaan kyseisiä lentolehtisiä työväentalolla tai Saukkosen tai nuoriso-osaston jäsenen hallussa.
Toisessa oikeuden istunnossa, joka järjestettiin reilut kuukautta myöhemmin Nykänen ja Mikkonen olivat henkilökohtaisesti paikalla syyttäjän kutsumina todistajina. Mikkonen todisti, ettei hän ollut puhunut kuulusteluissa lentolehtisten levittämisestä kuulustelupöytäkirjaan merkityllä tavalla, ja kielsi koskaan nähneensä kyseisiä lentolehtisiä Kempeleen työväentalolla. Syyttäjä väitti Mikkosen syyllistyneen väärään valaan ja vaati hänelle rangaistusta.
Kempeleen asemapäällikkö Aleksi Stråhlmann ja kirkkoherra Toivo Kajava antoivat oikeudelle kirjalliset todistukset Saukkosen luonteesta. Stråhlmann oli toiminut paikallisen suojeluskunnan johtotehtävissä, mutta hän oli itse samaan aikaan syytteessä kavalluksesta. Stråhlmannin mukaan Saukkonen oli esiintynyt ennen vuoden 1918 sotaa ja sodan aikana kiihkottomasti. Kajava puolestaan kertoi käyneensä Saukkosen kanssa usein yhteiskunnallisia ja uskonnollisia keskusteluja ja pitävänsä tämän ajatuksia maltillisina ja tervejärkisinä.
Raastuvanoikeus päätti hylätä Saukkosen syytteen, koska se katsoi ”jääneen laillisesti selvittämättä”, että Saukkonen olisi levittänyt puheena olevia lentolehtisiä. Myös Mikkonen jätettiin rankaisematta, vaikka oikeus katsoi hänen valehdelleen, kun hän väitti kuulustelupöytäkirjaa virheelliseksi.
Yleinen syyttäjä Branders ilmaisi heti oikeudelle tyytymättömyytensä päätökseen. Turun hovioikeus käsitteli syyttäjän valituksen 6.11.1924 ja kumosi Helsingin raastuvanoikeuden päätöksen. Hovioikeuden mielestä raastuvanoikeus oli tehnyt virheen siinä, kun se ei ollut kuulustellut Anna Mikkosta syyttäjän häneen kohdistamasta syytteestä eli väärästä valasta. Juttu palautettiin raastuvanoikeuden käsittelyyn, jossa Saukkonen ja Mikkonen velvoitettiin olemaan läsnä.48
Tämän kirjoittaja ei ole löytänyt tietoa siitä, että juttua olisi käsitelty uudelleen Helsingin raastuvanoikeudessa. Mahdollisesti tapaus jäi avoimeksi pitkäksi aikaa, mutta sekä Saukkonen että Mikkonen lienevät selvinneet tapauksesta ilman tuomiota.49
Kirjoittaja: Anssi Lampela
Lähdeviitteet
1Katso esim. Tauno Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923 (Tampere 1996), s. 21-24. Kempeleen työväenyhdistyksen arkisto on hävinnyt tutkimuksen kohteena olevalta ajalta. Keskeinen lähdeaineisto koostuu niin ollen viranomaisasiakirjoista ja sanomalehdistä.
2Katso Anssi Lampela, Kempeleen työväentalon vapautus vuoden 1918 sodan jälkeen. Kempele-Seuran blogi 1.5.1923. https://kempele-seura.fi/blogi/kempeleen-tyovaentalon-vapautus-vuoden-1918-sodan-jalkeen/; Saarela 1996, s. 103.
3Oulun läänin et. vaalipiirin sos.dem. piirikokouksen pöytäkirja. Kokous pdetty Oulussa työväentalolla 24-25 pnä tammikuuta 1920. Laatinut K. Sevander (Oulu 1920). Ks. Saarela, s. 154-155.
4Pohjan Kansa 25.8.1920.
5Aappo Saukkonen, Kempeleen entisen sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen toimintakatsaus (julkaisematon käsikirjoitus).
6Saarela, s. 176-178.
7Aatteellisten yhdistysten rekisterilehti nro 6, 1921.
8Oulun l. etel. vaalipiirin sosialistisen piirikokouksen pöytäkirja. Kokous pdetty Oulussa työväentalolla 26-28 pnä maaliskuuta 1920. Laatinut K. Sevander (Oulu 1921).
9Pohjan Kansa 26.2.1921.
10Suomen tehdas- ja sekatyöväenliiton tiedotuslehti 4/1921.
11Liitto 20.4.1922.
12Ks. Risto Alapuro, Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933, s. 256-270.
13Pohjan Kansa 15.3.1923.
14Pohjan Kansa 9.8.1919.
15Limingan nimismiespiirin arkisto. Kirjetoisteet; Kempeleen suojeluskunnan arkisto. Pöytäkirjat.
16EK:n pääosaston etsivän (A. Rundman) raportti 22.2.1921. Valtiollisen poliisin I arkisto.
17EK:n Tornion alaosaston raportti 25.2.1922. OLKA.
18Pohjan Kansa 22.2.1922.
19EK:n Oulun alaosaston kiertokirje nimismiehille 14.6.1922; Limingan nimismiespiirin arkisto. Saapuneet kirjeet.
20Ks. Erkki Vasara, Suojeluskunnat osana paikallista järjestysvaltaa. Raja Railona. Näkokulmia suojeluskuntiin (Toim. Risto Alapuro, Porvoo 1998), s. 68-70; Tuija Hietaniemi, Lain vartiossa poliisi Suomen politiikassa 1917-1948. Historiallisia tutkimuksia 122 (1992), s. 68-77, https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000037
21Pohjan Kansa 2.8.1919.
22EK:n Tornion alaosaston raportti 5.11.1921. OLKA.
23Nestori Parkkari, Nuoret taistelun tiellä. Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900-1944 (Kuopio 1970), s. 119.
24Valtiollisen poliisin I arkisto. Alaosastojen kuulustelupöytäkirjat, Oulun alaosaston kuulustelupöytäkirja nro 3/23. A.K.P nro 221/1923.
25Sama.
26Pohjan Kansa 7.10.2021.
27Pohjan Kansa 5.9.2022.
28Valtiollisen poliisin I arkisto. Alaosastojen kuulustelupöytäkirjat, Oulun alaosaston kuulustelupöytäkirja nro 3/23. A.K.P nro 221/1923.
29Limingan nimismiespiirin arkisto. Kirjetoisteet.
30Limingan nimismiespiirin arkisto. Saapuneet kirjeet.
31Pohjan Kansa 20.1.192;Valtiollisen poliisin I arkisto. Alaosastojen kuulustelupöytäkirjat, Oulun alaosaston kuulustelupöytäkirja nro 3/23. A.K.P nro 221/1923; Valtiollisen poliisin Oulun osaston henkilökorttiarkisto (Aappo Saukkonen); Valtiollisen poliisin Oulun osaston II arkisto. Pidätettyjen kirjat. Anna Mikkosta ei merkitty pidätettyjen kirjaan eikä hänestä otettu myöskään valokuvaa.
32Valtiollisen poliisin I arkisto. Alaosastojen kuulustelupöytäkirjat, Oulun alaosaston kuulustelupöytäkirja nro 3/23. A.K.P nro 221/1923.
33Anna ”Reinikaisen” (oik. Rahikainen) haastattelu. Kansan Tahto 18.7.1981.
34Uusi Pohjan Kansa 31.1.1923; 8.2.1923; 3.4.1923; 4.4.1923 ja 6.4.1923.
35Valtiollisen poliisin I arkisto. Kirjediaari.
36Uusi Pohjan Kansa 13.6. ja 14.6.1923.
37Uusi Pohjan Kansa 6.7.1923.
38Limingan nimismiespiirin arkisto. Saapuneet kirjeet.
39Ks. EK:n Oulun alaosaston raportti 20.3.1924. OLKA.
40Limingan nimismiespiirin arkisto. Saapuneet kirjeet (saap. 12.8.).
41EK:n Oulun alasosasto raportti 17.8.1923. OLKA.
42Ks. Matti Lackman, Esko Riekki – Jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja, (Historiallisia tutkimuksia 232. Hämeenlinna 2007), s. 159-162.
43Limingan nimismiespiirin arkisto. Kirjetoisteet.
44Kaiku 20.11.1923.
45Limingan nimismiespiiri. Kirjetoisteet.
46EK:n Oulun osaston raportti 24.11.1923. OLKA.
47Helsingin raastuvanoikeuden arkisto, Cb V:90. V osaston rikosasiain tuomiokirja (1924).
48Turun hovioikeuden päätös 6.11.1924, nro 1489. Turun hovioikeuden arkisto, Dbb:174. Lars Björnen mukaan vuonna 1924 Turun hovioikeudssa oli 4 juttua (8 syytettyä), jotka koskivat julkista kehotusta valtio- tai maanpetosrikokseen taikka kapinaan. Näissä jutuissa hovioikeus ei muuttanut tuomiota 6 syytetyn osalta, mutta palautti jutun 2 syytetyn osalta tapauksessa, jossa alioikeus oli hylännyt syytteen,eli Saukkosen ja Mikkosen juttu näyttää olleen ainoa tapaus, joka palautettiin alioikeudelle, Lars Björne,”…syihin ja lakiin eikä mielivaltaan…” Tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918–1939 (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 117. Vammala 1977), Liitetaulukko VI, s. 460.
49EK:n Tornion alaosasto ilmoitti vielä 11.1.1926, että Aappo Saukkonen oli pyytänyt Kemissä asuvaa kempeleläistä Uuno Ilmari Lepistöä todistamaan oikeudessa, että Saukkonen saatuaan lähetyksen lehtolehtisistä oli heti ne kaikki polttanut. Valtiollisen poliisin Oulun osaston henkilökorttiarkisto (Aappo Saukkonen).