1.1.2023
Hilja Lampela, postinkantaja (1931–2022)

kirjoittaja: Anssi Lampela

Lama-ajan tytär

Isäni isosisko Hilja Lampela syntyi Kempeleessä 12.9.1931 keskelle lama-aikaa. Hänellä oli syntyessään neljä veljeä ja kaksi siskoa, joista nuorin oli jo melkein kuuden vanha. Vuoden 1928 lopulla perheeseen syntynyt poikalapsi oli kokenut kätkytkuoleman vain kuukauden ikäisenä. Siitä runsas vuosi myöhemmin syntynyt poika menehtyi kurkunkouristukseen vain kaksi kuukautta ennen Hiljan syntymää.

Hilja-vauvalla oli syntymästään lähtien imemisvaikeuksia, ja niinpä äidin täytyi juottaa hänelle maitoa lusikalla. Isä pelkäsi lapsen kokevan kahden aiemman kohtalon, mutta äiti ei luovuttanut vaan jatkoi sinnikkäästi lusikkaruokintaa.

Hiljan vanhemmat olivat Nuutti Johannes Lampela ja Kaisa Emilia, o.s. Piippo. Kylällä heidät tunnettiin Lampi-Hanneksena ja -Emmana. Hannes oli suutari. 1920-luvun alkuvuoisiin saakka hän teki töitä kempeleläisissä suutarinverstaissa, sen jälkeen Weljekset Åströmin tytäryhtiön alihankkijana. Mutta Hiljan syntymän aikoihin suutarin työt olivat vähissä ja Hannes joutui työttömäksi. Työväenliikkeen miehenä Hannes oli toiminut Kempeleen työväentalolla lipunmyyjänä. Lapuan liikkeen painostuksesta viranomaiset olivat kuitenkin syksyllä 1930 sulkeneet työväentalon. Hanneksen perheen tilanne näytti ankealta, kun oma mökkikin oli kiinnitetty asunto- ja ruokavelan takia.

Lampelan pieni kaksihuoneinen mökki sijaitsi metsämaapalstalla Salosen talon naapurissa nykyisen Kempeleen K-Supermarketin paikkeilla. Keväällä 1934 kempeleläisiä järkytti myymälänhoitaja Martta Saxin ryöstömurha. Samoihin aikoihin maaherra päätti Lampelan palstatilan pakkohuutokaupasta, ja Lampelan perheen vanhin poika Reeti sai tietää sairastavansa sokeritautia. Lisäksi Kerttu-tyttö säikäytti putoamalla kesällä kuusi metriä syvään kaivoon.

Talvella 1935 järjestetyssä pakkohuutokaupassa korkeimman tarjouksen teki läheisen kauppakartanon omistaja Janne Kangas. Lampelan perhettä ei kuitenkaan heti häädetty vaan perhe sai jäädä mökkiin vuokralle. Hanneksen oli nöyrryttävä anomaan kunnanhuoneen luukulta jauholappuja ja menemään työttömyystöihin, silloin kun niitä oli tarjolla.

Isäni Joukon syntyessä tammikuussa 1937 yhdeksänlapsinen perhe asui ahtaasti kunnan vuokrahuoneessa. 14-vuotias Kalervo-poika sairastui kevättalvella keuhkotuberkuloosiin ja vietiin Päivärinteelle. Kunnan lastenhuoltotarkastajan mukaan perheen huoltajan taloudellinen asema oli heikko ja kodin tulot olivat epämääräiset. Lasten vaatetus oli niin ikään heikko. Marraskuussa 1937 tarkastusselostusta käsiteltiin köyhäinhoitolautakunnassa, joka ei nähnyt aihetta toimenpiteisiin..

Pieni Hilja-tyttö suri lähtöä kodista, koska pihapiirin leikkikaverit jäivät taakse. Murheissaan hän piileskeli yksikseen nurkissa eikä meinannut ruveta millekään, vaikka äiti yritti lohduttaa ja kannustaa. Hilja oli myös kiintynyt ystävälliseen ja huolehtivaiseen Salosen nuoreen emäntään. Monta kertaa nähdessään Hiljan ulkosalla Iida-täti oli tullut parin leipäpalan kanssa ja käski viedä ne kotiin.

Kotikorvessa

Lampelan perheelle löytyi uusi koti viimeistään vuoden 1938 alkupuolella Martta Saxin murhaa tutkineen poliisietsivä Eemeli Kekkosen omistamasta mökistä, joka sijaitsi F.P. Matturin omistaman Hovin talon mailla. Hovi oli entinen Marttilan sotilasvirkatalo, jonka Matturi oli ostanut valtiolta vuonna 1934 asuttuaan siinä pitkään vuokralla perheineen ja kunnostettuaan sen maitokarjatilaksi. Nykyisinhän talo on kotiseutumuseona.

Mäkitupa oli rakennettu Kotikorven palstalle Valtion Rautateiden hiekkamontun liepeille Hovin talosta etelään ja tiilitehtaasta länteen. Mökistä tuli Lampelan perheen koti vuosikymmeniksi ja ”Kodiksi” se myös nimettiin. Kaksihuoneinen, pärekattoinen asuinrakennus oli kooltaan 11,5 x 5 metriä ja rakennettu hirrestä ja laudasta vuosikymmeniä aiemmin. Muuttohetkellä se oli jo varsin rapistunut. Esimerkiksi leivinuunin tiilenvälit rakoilivat niin, että tuli näkyi. Luteet kiusasivat asukkaita yöaikaan.

Pihapiirissä oli myös navetta-liiteri, pieni puoji sekä sauna. Viljeltävää peltoa oli yhteensä vajaat 70 aaria. Tilan uudet vuokralaiset alkoivat viljellä pelloilla ainakin heinää, perunaa ja viljakasveja. Jyvät, se vähä mitä niitä siunaantui, jauhettiin maksua vastaan Holapan myllyllä, Kankaan kauppaa vastapäätä. Kotieläimiä tilalla lienee alusta alkaen ollut ainakin lypsylehmä, joka oli elinehto lapsirikkaalle mäkitupalaisperheelle.

Kylältä mökin lähelle kulki Kankaan kaupan ja Holapan myllyn luota alkanut mutkitteleva kylätie, ”Läänintie”, joka ohitti pohjoisen puolelta tiilitehtaan alueen ja etelän puolelta kunnan vuokratalon Pömilän, kohtasi Kotikorvessa hiekkakuopalle johtavan pistoraiteen ja jatkui hiekkakuopan eteläpuolelta Sarkkirantaan. Läänintiehen yhtyi Kekkosen talon länsipuolella suora peltotie, joka johti Ollakanperälle. Hilja sai uusia kavereita Pömilässä asuvien Hentilän ja Pääskysen perheen tyttäristä.

Tiilitehtaan takamaiden savimontuilla, niiden sameassa vedessä, nuoret ruukasivat käydä kesäisin uimassa ja lekottelemassa kuin uimarannalla ikään. Yksi montuista oli läheisessä pistoraiteen halkomassa metsikössä, jossa lähitienoon lapset mielellään leikkivät. Siinä montussa Hiljakin ui ”koiraa” lapsena ja meinasi kerran siihen jopa hukkua ─ sen verran syviä ja pehmeäpohjaisia montut olivat. Iilimatojakin vedessä uiskenteli.

Kesäisin talolliset kyselivät työväkeä mökkiläisten usein laajasta lapsikatraasta. Hilja ahersi kesäisin paimentyttönä Matturin tilan 14 lehmän kanssa. Matturin lehmihaka oli heti kotitalon piha-aidan takana etelään päin. Kerran Hiljan ollessa paimenessa yksi Matturin lehmistä kaatui selälleen ojaan eikä päässyt sieltä omin voimin ylös. Hilja oli hädissään, sillä hän ei voinut jättää muuta laumaa lähteäkseen hakemaan kauempaa apua. Lopulta hän löysi hätiin miehiä, jotka saivat sitten vedettyä köysillä lehmäparan ojan pohjalta.

Lehmipaimenen tärkein tehtävä oli vartioida, etteivät elikot kulkeneet vieraalle laitumelle. Siinä oli syytä olla hereillä, sillä Matturin haassa oli aita huonossa kunnossa eivätkä aidat lehmiä välttämättä pidätelleet. Tarkkana piti olla myös Oulun tietä ylitettäessä, etteivät lehmät poikenneet tietä myöten mikä kirkon mikä aseman suuntaan. Piiskalle oli usein käyttöä

Työpäivä alkoi varhain aamulla aamulypsystä ja jatkui iltalypsylle asti. Ensin oli vietävä perheen oma ”ainoa kanttura” yhteislaitumelle Pirilän korven taakse. Emma kantoi huolta tyttärensä jaksamisesta lehmien vahtina, mutta Hilja halusi mennä, koska työstä annettiin hänelle vähän rahaa ja koska paimenessa oli muita samanikäisiä. Toinen työtehtävä, jota Hilja-tyttö suoritti Mattureilla, oli puintiroskien keruu elonkorjuuaikaan. Se tapahtui pellolla puimalaitteen vieressä kävellen ja oli likaista hommaa.

Talollisten ja heidän maillaan tai naapurissa asuvien mökkiläisten välille syntyi usein vastavuoroinen suhde, jossa mökkiläiset saivat tarjoamansa työvoiman vastineeksi esimerkiksi elintarvikkeita. Oli tavallista, että mökkiläisperheissä lapset valjastettiin elintarvikkeiden hakutehtävään. Hilja haki joskus peltiämpärin kanssa maitoa Matturin iltalypsyltä. Matturin emäntä Aino, Olli Juvanin tyttäriä, kaatoi lypsämänsä ja siivilöimänsä maidon ämpäriin hövelisti piripintaa myöten. Hänen miehensä Aappo Matturi oli sen sijaan sangen visu ja ankara mies. Hän huolehti siitä, että piiat ja rengit pysyivät nöyrinä ja työteliäinä. Hilja muistaa, kuinka isäntä kerran jos toisenkin kielsi antamasta hänelle voinokaretta leivän päälle tai sokeripalaa kahvinkorvikkeeseen. Silti emäntä antoi Hiljalle voita, kun isännän silmä vältti. Emma-äiti puolestaan, saatuaan kuulla, ettei ”Hissulle” ollut annettu sokeria, kaivoi esiin peltisen kompiaisrasian ja antoi tyttärelleen siitä kahvin makeuttajaa.

Sotalapsi

1930-luvun lopulla Hannes ja perheen vanhimmat lapset alkoivat saada töitä Weljekset Åströmin nahkatehtaalta. Vanhin tytär Helli valmistui vuonna 1938 oppikoulusta, jonne hän oli päässyt ystävänsä Juvanin Rauhan vanhempien avustuksella. Hilja aloitti koulunkäynnin syksyllä 1939. Sitten alkoi sota.

Lampelan perhe selvisi talvisodasta ja talvisotatalven ankarista pakkasista ilman onnettomuuksia. Äiti oli Hiljan ja muiden lasten näkökulmasta se voima, joka piti perheen koossa. Perheen toimeentulo oli Emman alituinen huolenaihe, mikä johti toisinaan riitoihin Hanneksen kanssa. Lapsiaan kohtaan Emma oli herkkä ja huolehtivainen. Kovista ajoista ja sairaalloisuudestaan huolimatta Emma jaksoi myös osallistua lastensa leikkeihin. Ennen kaikkea hän nauroi paljon, mikä toi iloa muuten niin synkkään sota- ja pula-ajan arkeen. Hannes oli sitä vastoin kovaluonteinen ja lapsilleen ankara.

Reipas ja auttavainen Helli oli perheen nuorimmaisille, Hiljalle, Sirkalle ja Joukolle kuin toinen äiti.  Varaäitiä tarvittiin Emman ajoittain huonon terveydentilan tähden. Jouluisin Helli huolehti siitä, että perheen nuorimmaiset saivat joululahjat. Hiljalle Helli antoi kerran lahjaksi Arabian valmistaman Lumikki-astiaston, joka on edelleen tallessa.

Joitakin tuhansia suomalaisia lapsia oli siirretty sodan jaloista Ruotsiin jo talvisodan kuluessa. Pian jatko-sodan alettua käynnistyivät sotalapsikuljetukset Ruotsiin uudelleen, ensin meritse ja sitten myös junalla Haaparannan kautta. Tiedot lasten lähettämisestä Pohjanlahden toiselle puolen parempiin oloihin levisivät myös Kempeleen kylille ja muistitiedon mukaan 8-vuotias alakoululainen Sirkka Lampela innostui ajatuksesta niin, että hän oikein vaatimalla vaati päästä Ruotsiin. Tammikuussa 1942 hän kävi itse hakemassa papintodistuksen matkaa varten. Kerttu-sisko saattoi rohkean tytön Oulun asemalle, josta matka alkoi lapsiryhmän mukana. Pikaisen vilkutuksen Sirkka vain lähetti junan ikkunasta. He tuskin osasivat ajatella, etteivät näkisi toisiaan yli kuuteen vuoteen.

Alma Johansson, Sirkan sijaisäiti Uumajassa, oli kirjeenvaihdossa Lampelan perheen kanssa. Saatuaan tietää, että Helli sairasti vaikeaa sairautta, Alma kutsui hänetkin luokseen luvaten, että hän saisi Ruotsissa hoitoa sairauteensa. Hellille myönnettiinkin kesällä 1943 yksityispassi Ruotsin matkaa varten terveydellisistä syistä.

Muun muassa Helsingin ja Oulun pommitukset tammi-helmikuussa 1944 käynnistivät toisen jatkosodanaikaisen sotalasten siirtoaallon Ruotsiin. Pakkasilmassa pommikoneiden jylinä oli kaamea. Emma ja Hilja painuivat matalaksi ”Molotovin verhojen” pimentämän pirtin nurkkaan ja rupesivat jänkkäämään metsään pakenemista. Mutta Hannes kuittasi tilanteen tyynesti: ”Turha sinne mettään on juosta, se pommi ku sattuu kohalle, se on yks lysti, missä sitä ollaan.”

Hilja säikkyi pommituslentoja niin, että hän halusi lähteä Ruotsiin. Jouko ei niinkään. Huoli nuorimmaistensa turvallisuudesta taivutti vanhemmat vaikeaan päätökseen. Kesän 1944 koittaessa Alma Johansson lähetti viranomaisten edellyttämän kutsukirjeen ja valuuttaa Hiljan ja Joukon matkaa varten. Lääninhallitus myönsi Hiljalle ja Joukolle ulkomaanpassin Ruotsiin perheen vähävaraisuuden takia ja koska perheessä oli ollut kuolemantapaus tuberkuloosin johdosta. Kalervo oli menehtynyt Päivärinteellä vuoden 1943 alussa.

Emma-äiti saattoi lapsensa Haaparannalle saakka, jossa oli sotalapsia varten erityinen peseytymislaitos. Helli oli matkustanut Uumajasta Haaparannalle ottamaan sisaruksensa vastaan. Silloin oli sunnuntai 16.7, päivä, jolloin Aarne-veli katosi rintamalla. Perheenjäsenten kohdatessa tapahtui jotain merkillistä. Helli purskahti itkuun ja sanoi tuntevansa sisällään, että Aarnelle oli tapahtunut jotain. Silloin Emmakin alkoi itkeä. Lopulta Emma sanoi, että eihän sitä vielä voi tietää, kun mitään ei ole ilmoitettu. Tapahtuma jäi lähtemättömästi Hiljan ja Joukon mieliin.

Hilja ja Jouko majoitettiin aluksi Alman luokse. Siellä he tapasivat Sirkka-siskonsa ja saivat huomata hänessä pituuskasvun lisäksi yhden selkeän muutoksen. Sirkka osasi suomea enää tuskin sanaakaan. Muutaman päivän ajan lapset saivat nauttia yhdessäolosta ynnä Alma-tädin herkullisista keitoksista. Sijoituskodit oli valmiiksi katsottu tulokkaille Alma-tädin tuttavapiiristä. Hiljan murheeksi hänen sijaisvanhempansa asuivat kaupungin ulkopuolella. Koitti siis eron hetki.

Hilja vietiin Tavelsjön pitäjän Trehörningenin kylään, noin 25 km Uumajasta pohjoiseen. Hilja on sanonut olleensa piikomassa perheessä, johon kuuluivat autonkuljettaja Aron Lövgren, hänen vaimonsa Dagmar ja ensin yksi ja elokuusta lähtien kaksi pientä lasta. Ensimmäisenä päivänä Hiljalle tarjoiltiin kauravelliä maitoon keitettynä. Se oli niin hyvää, että sitä piti syödä toinenkin lautasellinen. Yöllä ahmiminen sitten kostautui. Ruotsalaisen tavan mukaisesti ateria tarjottiin kolmesti joka päivä samoilla kellonlyömillä. Aamulla syötiin yleensä puuroa, päivällä vaikkapa väkevää hernerokkaa ja illalla juustolla ja leikkeleillä päällystettyä ohutta leipää. Pannukakkua piti olla aina jälkiruuaksi.

Tilanomistajan poika Aron oli jotakuinkin paikkakunnan ainoa autonomistaja ja lisäksi hänellä oli veljiensä kanssa kaivinkoneyritys. Niinpä hän oli usein poissa kotoaan työkeikoilla ja vaimolla oli kädet täynnä töitä. Hilja sai tehdä koti- ja navettatöistä oman osansa. Dagmarin leipoessa tai ommellessa, mitä kumpaakin hän harrasti ahkerasti, kasvattityttö sai luvan tehdä tylsimmät työvaiheet. Ruotsissa Hilja toden totta oppi tekemään työtä, sillä sitä piisasi aamusta iltaan. Mukavin työtehtävä oli lasten paimennus ulkosalla. ”Piiri pieni pyörii…” ja muita mukavia leikkejä leikittiin.

Sen rakennuksen toisessa päässä, jossa Lövgrenit asuivat, oli Trehörningenin koulu. Sitä Hiljakin alkoi syksyllä käydä. Alussa koulunkäynti oli vaikeaa, koska ruotsin kieli kangerteli. Koulun oppilaat tulivat eri puolilta ympäröivää maaseutua ja siitäkään syystä Hilja ei oikein saanut ystäviä. Pyhäpäivinä koulutalossa pidettiin hartaustilaisuuksia, johon Hiljankin piti osallistua, sillä Lövgrenit olivat harras uskovainen perhe. Radiosta kuunneltiin aina jumalanpalvelukset.

Kaiken kaikkiaan Hiljaa kohdeltiin sijaisperheessään hyvin ja isännän nuoresta Gurli-siskosta, joka asui naapurissa Lövgrenien sukutilalla, tuli hyvä ystävä. Hilja ja Gurli tapasivat jutella navetassa, jossa Gurli kävi lypsämässä. Gurli oli kova raataamaan ja oli pitkälle noiden juttuhetkien ansiota, että Hilja oppi varsin nopeasti ruotsin kielen ja sopeutui sijaiskotiinsa. Hän viihtyikin siellä kolmen vuoden ajan. Gurli piti yhteyttä Hiljaan seitsemän vuosikymmentä. Samoin teki Aronin ja Dagmarin tytär, joka syntyi vasta Hiljan saapumisen jälkeen.

Sen sijaan Jouko ikävöitsi kotiin niin, että hänet lähetettiin ensimmäisen lukuvuoden jälkeen takaisin. Myös Hilja ikävöitsi sisaruksiaan. Kun Sirkka kerran tuli maalla käymään, Hilja yritti lähteä mukaan Uumajaan, niin että hänet oli kannettava väkisin sisälle. Keväällä 1946 saapui kotoa kuukauden sisällä kaksi suru-uutista: kotiin palannut Helli ja sokeritaudin lisäksi tuberkuloosiin sairastunut Reeti olivat poissa.

Hiljan valinta

Hilja suoritti kansakoulun loppuun Trehörningenissä. Keväällä 1947 Lövgrenit laittoivat hänet piiaksi Uumajaan, tuttavaperheeseen, jonka emäntä oli sairastunut keuhkotautiin. Hiljan piti neljän kuukauden ajan passata isäntää ja hoitaa perheen ainoaa, pahankurista poikaa. Se pesti viimeistään ratkaisi asian: Hilja sanoi Sirkalle palaavansa Suomeen. Hän oli itse asiassa jo talvesta lähtien juonitellut sijaisvanhemmilleen, että hänen piti päästä rippikouluun Kempeleeseen. Kun nämä huomauttivat, että onhan niitä rippikouluja Ruotsissakin, Hilja sanoi ykskantaan: ”Inte!”

Lopulta kesän koittaessa Lövgrenien oli järjestettävä suojattinsa Suomeen paluu. Mukaansa hän sai kaksi Uumajasta ostettua kangasta, joista hän Kempeleessä ompelutti kaksi hienoa leninkiä. Harvalla oli kylällä sellaisia sodan jälkeen. Junamatkalta Hiljan muistiin jäi se, kuinka heti Haaparannan jälkeen rakennukset, maisemat, ihmiset ─ kaikki ─ näyttivät synkiltä ja harmailta. Kotona Jouko haukkui isosiskoaan ”mönttöseksi”. Sen verran oli Hiljan vartaloon kertynyt lihaa luiden ympärille yltäkylläisyyden maassa.

Kirkkoherra Cajanukselta Hilja sai erikoisluvan suorittaa rippikoulu kahdessa viikossa. Juhannuksena pidetyn konfirmaation jälkeen hän matkusti Savoon tapaamaan esikoistaan odottavaa Kerttu-siskoa ja hänen Lauriansa. Syksyllä Hilja sai töitä Kempeleestä jonkinlaisena epävirallisena maalaispostinjakajana.

Hiljalle paluu Suomeen Ruotsin yltäkylläisyydestä, jollaista hän ei ollut saanut kokea edes ennen sotia, oli luonnollisesti masentava kokemus. Kaupasta ei saanut mitä halusi, vaikka olisi ollut rahaakin, sillä säännöstely jatkui vuosia sota-ajan jälkeen. Vähitellen kauppaan ilmestyi vaatimattomia lihatuotteita kuten Suomi-makkaraa. Sitä Hilja himoitsi. Joskus hän ostikin makkaraa pienen siivun ja söi sen sitten kotimatkalla suihinsa.

Kotona olivat vain vanhemmat ja kaksi veljeä, kuusi vuotta nuorempi Jouko ja sotakokemuksista masentunut Olli. Hiljan sisimpään jäi kaipuu Ruotsia ja ruotsalaista perhettään kohtaan. Kesällä 1948 Lövgrenit kävivät vierailulla Kempeleessä. Heidän mukanaan oli Sirkka-sisko, joka oli päättänyt jäädä Ruotsiin. Hilja teki vastavierailun Uumajaan ja Trehörningeniin kesällä 1949.

Hilja kohdisti monen muun suomalaisen tavoin katseensa Pohjanlahden taakse myös tienestimahdollisuuksia etsiessään. Pitkään asiaa mietittyään Hilja lähti syksyllä 1951 Pääskysen Aunen kanssa Boråsiin Etelä-Ruotsiin. Borås oli tekstiiliteollisuuden keskus ja houkutteli siksi paljon suomalaisia naisia ompelijan töihin. Hiljalla oli se etu moniin suomalaisiin työkavereihinsa nähden, että hän osasi valmiiksi puhua ruotsia.

Työ Boråsin tekstiilitehtaalla oli rankkaa ja yksitoikkoista, mutta Ruotsin palkat ja elintaso olivat selvästi korkeammat kuin sodasta toipuvassa kotimaassa. Uusia ystäviäkin Hilja löysi suomalaisten työkavereiden joukosta, ja hän olisi varmasti viihtynyt maassa pitkään, ehkä jopa loppuelämänsä. Kohtalo ei sitä kuitenkaan sallinut. Kevään ja kesän 1952 aikana Olli kirjoitti hänelle useita kertoja valitellen, kuinka rempallaan asiat kotona olivat. Äidin kunto oli ratkaisevasti huonontunut. Olihan se hätä suuri, kun mökissä ei ollut tervettä emäntää miehiä passaamassa. Hieman ennen Helsingin olympiakisoja Hilja palasi kotiin.

Postinkantaja

”Koti” oli sodan jälkeen lunastettu omaksi Aarnen kaatumisen johdosta saaduilla asevelirahoilla. Se oli myös remontoitu ministeri Vennamon myöntämällä avustuksella ja kunnan asutuskassan myöntämällä lainalla. Kodin taloustöiden lisäksi Hilja sai palkallista töitä Kempeleen postinkantajana.

Kempeleen postikonttori sijaitsi niihin aikoihin aluksi lähellä asemarakennusta, mutta siirtyi pian Kankaan uuteen kaksikerroksiseen kauppataloon vasta valmistuneen Nelostien varteen. Postinkanto oli kovaa työtä. Posti jaettiin 1950-luvulla kaksi kertaa päivässä kuutena päivänä viikossa perille talon pirttiin asti, eikä Kempeleessä aluksi ollut kuin kaksi postinkantajaa.

Hiljalla oli vastuullaan yökanto Ylikylälle Honkasen alueelle. Herätä piti kello kahden aikaan yöllä, sillä kuhunkin sanomalehteen oli merkitty tilaajan nimi ja siksi lehdet oli ensin lajiteltava. Oma polkupyörä oli kesät talvet tärkein työväline. Valoja ei tietenkään pyörässä ollut vaan posti oli jaettava syksyisin ja talvisin melkein pilkkopimeässä. Silloin kuin pyörällä ei päässyt, piti kävellä tai hiihtää.

Aamulla kuuden maissa aamuposti oli kannettu ja Hilja pääsi käymään kotona. Eläköitynyt Hannes-isä oli sillä välin noussut sängyn reunalle röökille, niin että Hiljan saapuessa koko pirtti savusi. Siinä Hannes odotti, että joku keittäisi hänelle aamukahvit. Vanhan kansan miehenä hän oli sitä mieltä, että naisen kuului passata miehiä kotona. Puolen päivän aikaan Hiljan piti lähteä toiselle postinkantokierrokselle. Tietyissä taloissa tarjottiin postinkantajalle kahvit, joista ei tietenkään sopinut kieltäytyä, ja saihan siinä vähän aikaan lämmitellä talvipakkasilla.

Monet talot olivat huonokuntoisten kärry- ja kinttupolkujen päässä vielä 1960-luvullakin, jolloin Hiljalle annettiin tehtäväksi postin päiväkanto Sarkkirannassa ja Alakylällä. Silloin kun polut olivat lumen peitossa, pyörää joutui työntämään paksujen kinosten yli. Hyvällä tuurilla oli auto tai hevosreki jättänyt uran hankeen. Joskus loppumatka kylänperälle oli niin lumenpeitossa, että pyörä oli jätettävä polunvarteen ja posti kannettava jalkaisin perille. Asukkaat tulivat kyllä ystävällisesti hevosella vastaan, jos sattuivat postinkantajan huomaamaan, mutta usein Hilja tuli kotiin sukat märkinä, kun lumi oli tunkenut monon suuaukosta sisään.

Hilja oppi tuntemaan kylän ihmiset ja kyläläiset tunsivat Hiljan. Joillakin ihmisillä oli tapana saapua aamuvarhainkin ulos odottamaan postin saapumista ─ ja vaihtamaan muutaman sanan mukavia postinkantajan kanssa. Jotkut halusivat juoruilla, toiset päivittelivät Hiljan työn vaaroja ja ankaruutta, kolmannet ilveilivät ja ilkeilivät. Yksikin mies pelotteli Honkasessa liikuskelevista susista: ”Tuu heti mulle sanomaan, jos näet siellä suen kulukemassa.”

Kaikesta huolimatta Hilja piti työstään. Säntillisenä ja tunnontarkkana luonteena hän palveli Kempeleen postin postinkantajan toimessa ansiokkaasti yli 40 vuoden ajan. Kun Hilja jäi eläkkeelle elokuussa 1994, Kempeleläinen-lehdessä julkaistiin hänestä juttu ”Lampelan Hilja vie postipyörät historiaan”. Jutun mukaan Hiljan mukana poistui Kempeleen viimeinen polkupyörällä hoidettu kantopiiri. Tilalle olivat tulleet jakeluautot.

Hilja-täti

Emma-äiti kuoli aivohalvauskohtaukseen huhtikuussa 1954. Ambulanssin renkaat olivat uponneet talven jäljiltä surkeassa kunnossa olevan ”läänintien” mutaan. Naapurit tulivat miehissä apuun työntämään autoa, mutta siinä meni tunteja ennen kuin Emma saatiin sairaalahoitoon. ”Lampelan tätikin lähti, kun kunta ei saanut sitä tietä kuntoon”, naapurin ukko totesi eräänkin kerran sen jälkeen.

Vielä sota-ajan jälkeisinä vuosikymmeninä käytiin kylässä ihan ilmoittamatta ja juttukaverit ja monet parhaista ystävistäkin löytyivät naapurimökeistä. Niin oli Hiljallakin. Erääseen parhaimpaan ystäväänsä hän oli tutustunut vedenhakumatkalla rooppikaivolla. Siinä odotellessa veden tihkumista lähteeseen ja pyykkiä pestessä oli aikaa vaihtaa sananen jos toinenkin. Hilja oli luotettava ja uskollinen ystävä.

Kun Jouko oli perustanut perheen, Koti-mökkiin jäivät asumaan Hanneksen tueksi ja turvaksi Olli ja Hilja. Me kolme Joukon lasta kävimme kylässä varsin usein, kesällä varsinkin. Äiti työnteli esikoistaan lastenkärryissään Kempeleen onnikkaan ja onnikasta Santamäkeen, kun hän tarvitsi lapselleen hoitopaikkaa tai vieraili Hiljan luona. Minä olin Hiljan hoteissa kerran useamman päivän ajan, kun äiti oli sairaalassa. En kuulemma tuntenut äitiäni enää sen jälkeen. Kuopuksen syntyhetken lähetessä minä olin isosiskoni kanssa Hiljan luona päivähoidossa.

Kesäaikaan Kerttu ja Sirkka vierailivat kotimökillä perheineen. Mökin pihamaalla piisasi kesäisin tekemistä. Kärryt, joilla ennen vesijohdon rakentamista kannettiin vettä läheisestä rooppikaivosta, saivat toimittaa hevoskärryjen virkaa pihaleikeissä. Hiekkaleikkejä pääsimme leikkimään, kun Hilja haki meille hiekkaa Santamäen hiekkakuopasta, jonne meitä ei tietenkään päästetty. Navetta-liiterin oviaukkoon oli ripustettu kiikkulauta, joka oli meille mieleen, sillä omassa kotipiirissämme ei sellaista ollut. Saunan vieressä kasvavaan korkeaan koivuun minä, vielä vähän vartuttuani, kiipesin ja tähysin latvasta maisemia.

Oma lukunsa on Lampelan kissat, joita sikisi niin, että kerran niitä laskettiin olevan 17 kappaletta. Hilja piti pitkään kissaa lemmikkinä muutettuaan isänsä kuoleman jälkeen kotimökistä pois.

Talvisaikaan kävimme ulkona laskemassa mäkeä Santamäen rinteessä. Enimmäkseen istuttiin kuitenkin sisällä ja kuunneltiin aikuisten tarinoita ja turinoita. Televisio pidettiin useimmiten kiinni, ellei ehtinyt koittaa uutislähetyksen aika. Meistä lapsista aikuisten jutut kuulostivat välillä tylsiltä ja kerran muuten niin hiljaisen pojan hermo petti. ”Milloin sitä kahavia saa?” minä kärtin. Kaikki nauroivat ja minua nolotti. Kahvihetki oli vierailun kohokohta, sillä Hilja oli aina varannut pullaa ja keksiä pöytään pantavaksi.

Makuukamarin puolella oli levysoitin ja kymmeniä vinyylilevyjä 1950- ja 1960-luvuilta, singlejä ja pitkäsoittoja Olavi Virrasta The Shadows’iin. Me lapset innostuimme soittamaan niitä ja saimme oikeastaan ensimmäisen kunnon kosketuksen aikuisten musiikkiin. Se oli hauskaa. Toinen kiintoisa asia huoneessa oli vanha mustavalkoinen eläinkirja, jossa oli kuvia mitä ihmeellisimmistä eläimistä eri puolilta maailmaa.

Vuonna 1978 Hannes-pappa nukkui pois 86 vuoden iässä. Hautajaisissa Kempeleen vanhassa kirkossa olivat läsnä kaikki Hanneksen elossa olevat lapset eli Olli, Kerttu, Hilja, Sirkka ja Jouko. Perunkirjoituksessa Kerttu, Sirkka ja Jouko luopuivat perintöoikeudestaan Koti-tilaan Olavin ja Hiljan hyväksi. Vanha kotimökki oli kuitenkin vailla monia ajanmukaisia mukavuuksia. Pitkät työurat tehneet Olavi ja Hilja pystyivät ottamaan pankkilainaa omien uudenaikaisten asuntojen hankkimiseksi ja kesällä 1980 he tekivät muuttopäätöksen. Olli hankki kerrostaloasunnon Kirkkotien varresta, Hilja rivitaloasunnon Hiekkakuopantien varresta, vuonna 1975 rakennetun vesitornin varjosta.

Koti-tila jäi kesäkäyttöön. Eräänä kesäyönä joitakin vuosia myöhemmin asuinmökki tuhoutui tulipalossa ilkivallan seurauksena. Olli sai asiasta tiedon saman yön aikana ja riensi heti ryskyttämään Hiljan ovea. Syyllisiä ei saatu kiinni. Tila ja liekeiltä säästyneet ulkorakennukset myytiin keväällä 1987 kempeleläiselle liikemiehelle. Sittemmin alueelle on rakennettu asuinrakennuksia. Hilja muutti Ouluun, josta hän kävi polkupyörällä töissä Kempeleessä vielä seitsemän vuoden ajan.

Kävimme perheenä Hiljan luona säännöllisesti kylässä. Etenkin isäni kuoleman jälkeen aloin vierailla hänen luonaan yksinkin. Hilja sai elää elämänsä loppuun saakka kotonaan, mikä oli hänelle tärkeää.